
Osa eurooppalaisista pankeista – muun muassa Deutsche Bank – on suurissa ongelmissa, ja huoli pankkien kannattavuudesta on laskenut pankkiosakkeiden kursseja jyrkästi. Myös suojautuminen pankkien luottoriskeiltä on kallistunut tänä vuonna huomattavasti, kirjoittaa Vesa Engdahl.
Euroopan pankkisektorin kurimus on aiheuttanut harmaita hiuksia sijoittajille. Viimeinen asia, mitä tässä tilanteessa tarvittaisiin, olisi uusi pankkikriisi. Kansainvälisen rahoitusjärjestelmän riippuvuussuhteet ovat hyvin monitahoiset, joten ongelmat Euroopan rahoitusjärjestelmässä leviäisivät todennäköisesti koko maailmaan. Kaikki muistavat vielä, mitä tapahtui vuonna 2008 amerikkalaisen investointipankin Lehman Brothersin mentyä nurin.
Nyt ei ole vuosi 2008, jolloin markkinoilla epäiltiin pankkien vakavaraisuutta. Pankeilla oli vakavia ongelmia saada rahoitusta, ja koko luottomarkkina romahti. Sitten vuosien 2008–2009 finanssikriisin pankkien valvontaa on tiukennettu ja pankit ovat joutuneet vahvistamaan tasepuskureitaan. Vuonna 2009 eurooppalaisten pankkien ensisijaisen pääoman suhde riskipainotettuihin saataviin (Tier 1 capital ratio) oli 9 prosenttia. Viime vuonna tämä suhde oli vahvistunut 12,5 prosenttiin. Sen lisäksi, että pankit ovat aiempaa tukevammin pääomitettuja, Euroopan keskuspankin elvyttävän rahapolitiikan ansiosta myös pankkien likviditeettitilanne on huomattavasti parempi kuin finanssikriisin kynnyksellä. Tilanne ei ole silti vailla huolta.
Tämän vuoden aikana eurooppalaisten pankkien osakkeet ovat laskeneet rajusti ja suojautuminen pankkien luottoriskeiltä on kallistunut huomattavasti. Tämä heijastelee huolta pankkien kyvystä tehdä tulosta ja säilyä kannattavina ympäristössä, jossa talouskasvu on hidasta ja korkotaso erittäin matala tai jopa negatiivinen. Tämän ohella kasvanut sääntely ja muuttuneeseen liiketoimintaympäristöön sopeutuminen lisäävät pankkien kustannuksia.
Helmikuussa, kun paine pankkeja kohtaan oli pahimmillaan, saksalaisen Deutsche Bankin pääjohtaja joutui vakuuttelemaan pankin vakavaraisuuden olevan kunnossa. Saksan valtiovarainministeri Wolfgang Schäuble säesti, ettei myöskään hän ole huolestunut kyseisen pankin tilanteesta. Yleensä tämän tason vakuuttelut eivät tosiasiassa tarkoita muuta kuin ongelmia. Laajemmin katsottuna todellinen kipupiste euroalueella ei kuitenkaan ole Saksassa vaan Italiassa.

Italian pankkisektori on huonossa jamassa. Italiassa pankkien siivoamista on lykätty vuosi toisensa jälkeen. Sotku on lisääntynyt ja toimialan laittaminen järjestykseen on tullut yhä vaikeammaksi. Tällä hetkellä Italian pankkisektorilla järjestämättömien luottojen osuus luottokannasta on hämmästyttävät 18 prosenttia. Nämä luotot olisi tarve siivota pankkien taseista, mutta vuoden 2016 alussa voimaan tulleiden uusien eurooppalaisten säännösten mukaan ongelmapankkien pelastamisesta ja uudelleen pääomittamisesta aiheutuvat kustannukset pitää sälyttää ensi sijassa pankkien osakkeen- ja velkapapereiden omistajille – ennen kuin käsi laitetaan veronmaksajien taskuun. Kyse on uusista niin sanotuista ”bail-in”-säännöksistä.
Bail-in-käytännön soveltaminen aiheuttaa tuskaa erityisesti sellaisissa maissa, joissa institutionaalisten sijoittajien lisäksi pankkien velkapapereita omistavat laajasti myös yksityissijoittajat. Tuolloin poliitikkojen voi olla vaikeaa, ellei mahdotonta, siirtää pankkien taseiden siivoamisesta aiheutuvaa kustannusta pankkien velan omistajille ilman kansan voimakasta protestointia ja äänestäjien suosion menettämistä. Italia on mitä suuremmissa määrin juuri tällaisessa tilanteessa.

Italiassa yksityissijoittajat omistavat pankkien velkapapereita noin 200 miljardilla eurolla, mikä on 12 prosenttia suhteutettuna maan bruttokansantuotteeseen. Italian hallitus ei voi ostaa ongelmaluottoja pois pankeilta niiden nimellisarvoa lähellä olevalla hinnalla, sillä tämä sotii EU:n valtioapua koskevia säännöksiä vastaan. Merkittävällä alennuksella – todellista markkinahintaa vastaavalla hinnalla – ostaminen tarkoittaisi huomattavien tappioiden generoitumista pankeille, joista osa voisi valua pankkien velkapapereita ostaneiden yksityissijoittajien eli tavallisten kotitalouksien laariin.
Tämän tien seuraaminen uhkaisi koitua pääministeri Matteo Renzille poliittiseksi itsemurhaksi. Italia on ikävästi puun ja kuoren välissä. Tarjolla on kaksi vaihtoehtoa, joista kumpikaan ei ole miellyttävä: 1) satuttaa yksityisiä piensijoittajia ja kotitalouksia tai 2) jatkaa rimpuilua ongelmallisen pankkisektorin kanssa, joka on murtumaisillaan järjestämättömien luottojen vuoren alle.

Keskuspankkien poikkeuksellisen elvyttävä rahapolitiikka ja keinotekoisen alhaiseksi painunut korkotaso ovat pidemmän aikaa olleet tukemassa riskisten sijoituskohteiden hintoja. Sijoittajille on tullut ehkä liiankin tutuksi hokema siitä, että osakkeille ei ole vaihtoehtoja nykyisessä korkoympäristössä.
Kun yhä useampi keskuspankki painaa talletuskorkonsa negatiiviseksi, on virinnyt keskustelu myös siitä, ovatko elvyttävän rahapolitiikan taloudelle aiheuttamat haitat käymässä hyötyjä suuremmaksi. Viimeisimmät koronlaskut ja lupaukset lisäelvytyksestä eivät enää olekaan saaneet aikaan totuttua reaktioita markkinoilla, minkä seurauksena osakkeiden hinnat olisivat nousseet ja valuutta heikentynyt.
Euroopan keskuspankin negatiivisissa talletuskoroissa on kyseessä riskipitoinen rahapolitiikkakokeilu, jonka tehosta ei ole takuita. Ei ole varmuutta, mitä miinuskoroista lopulta seuraa. Keskuspankkiirit ovat toki kertoneet, miten he haluaisivat negatiivisten korkojensa vaikuttavan pankkien toimiin ja sitä myöten koko talouden toimintaan. Negatiivisilla koroilla keskuspankki haluaa laittaa rahan liikkeelle vahvistamaan ensin finanssitaloutta ja ennen pitkää myös reaalitaloutta.
Kasvavan luotonannon ja rahamäärän taloudessa toivotaan poistavan deflaatiouhan ja kiihdyttävän inflaatiota, tukevan talouskasvua ja heikentävän valuuttaa, mikä parantaa viennin vetoa.
Finanssimarkkinat ovat toistaiseksi hyötyneet keskuspankkien rahakokeesta enemmän kuin reaalitalous. Poikkeuksellisen elvyttävä rahapolitiikka ei ole saanut talouksia vahvaan nousukiitoon, eivätkä näytöt kyvystä generoida inflaatiotakaan ole kovin vakuuttavia.
Euroopan keskuspankin miinuskorko voi pahimmillaan laittaa euroalueen rahaolot sekaisin. Negatiiviset talletuskorot rasittavat pankkeja, sillä pankit joutuvat maksamaan keskuspankkitalletuksistaan. Tämän lisäksi negatiivisten korkojen katsotaan kaventavan pankkien marginaaleja, sillä pankit eivät ole pystyneet siirtämään negatiivisia talletuskorkoja eteenpäin asiakkailleen. Näin ollen harjoitettava korkopolitiikka iskee suoraan pankkien tuloksentekoon, uhkaa niiden kannattavuutta ja johtaa potentiaalisesti luottoympäristön kiristymiseen ja luotonannon vähenemiseen.
Tähän tuskaan Euroopan keskuspankki pyrki tosin tuomaan hieman helpotusta 10.3. tekemällään päätöksellä TLTRO II -ohjelman lanseerauksesta, joka kesästä 2016 alkaen tarjoaa erittäin edullista pitkäaikaista rahoitusta pankeille. Ohjelman puitteissa keskuspankki jopa maksaa siitä, että pankit hakevat rahoitusta keskuspankilta. Samalla tällä toimella ostetaan aikaa Italian ja muiden heikossa hapessa olevien euroalueen pankkien rakenneongelmien ratkaisuun.
Euroalueen talouden menestyminen edellyttää hyvinvoivaa pankkisektoria, joten olisi tuhoisaa ja täysin tarkoitusperien vastaista, jos harjoitettava rahapolitiikka ajaisi lopulta luottomarkkinat alakuloon ja pankkitoimialan kriisiin. Tässä kohtaa tulee mieleen vanha sanonta, jonka mukaan tie helvettiin on usein kivetty hyvillä aikomuksilla.

Klassikkoautot: Ferrari 348TB – sijoitushevonen
FIM Loungen kahdeksanosaisessa sarjassa pureudutaan klassikkoautojen maailmaan. Sarjan kahdeksannessa osassa tarkastelemme Maranellon legendaarisen oriin, Ferrarin, arvoa sijoituskohteena. Klassikkoautojen maailmaa, historiaa,...
LUE JUTTU