Talous 360°: Euroopan pankit paineessa

Osa eurooppalaisista pankeista – muun muassa Deutsche Bank – on suurissa ongelmissa, ja huoli pankkien kannattavuudesta on laskenut pankkiosakkeiden kursseja jyrkästi. Myös suojautuminen pankkien luottoriskeiltä on kallistunut tänä vuonna huomattavasti, kirjoittaa Vesa Engdahl.

Euroopan pankkisektorin kurimus on aiheuttanut harmaita hiuksia sijoittajille. Viimeinen asia, mitä tässä tilanteessa tarvittaisiin, olisi uusi pankkikriisi. Kansainvälisen rahoitusjärjestelmän riippuvuussuhteet ovat hyvin monitahoiset, joten ongelmat Euroopan rahoitusjärjestelmässä leviäisivät todennäköisesti koko maailmaan. Kaikki muistavat vielä, mitä tapahtui vuonna 2008 amerikkalaisen investointipankin Lehman Brothersin mentyä nurin.

Nyt ei ole vuosi 2008, jolloin markkinoilla epäiltiin pankkien vakavaraisuutta. Pankeilla oli vakavia ongelmia saada rahoitusta, ja koko luottomarkkina romahti. Sitten vuosien 2008–2009 finanssikriisin pankkien valvontaa on tiukennettu ja pankit ovat joutuneet vahvistamaan tasepuskureitaan. Vuonna 2009 eurooppalaisten pankkien ensisijaisen pääoman suhde riskipainotettuihin saataviin (Tier 1 capital ratio) oli 9 prosenttia. Viime vuonna tämä suhde oli vahvistunut 12,5 prosenttiin. Sen lisäksi, että pankit ovat aiempaa tukevammin pääomitettuja, Euroopan keskuspankin elvyttävän rahapolitiikan ansiosta myös pankkien likviditeettitilanne on huomattavasti parempi kuin finanssikriisin kynnyksellä. Tilanne ei ole silti vailla huolta.

Tämän vuoden aikana eurooppalaisten pankkien osakkeet ovat laskeneet rajusti ja suojautuminen pankkien luottoriskeiltä on kallistunut huomattavasti. Tämä heijastelee huolta pankkien kyvystä tehdä tulosta ja säilyä kannattavina ympäristössä, jossa talouskasvu on hidasta ja korkotaso erittäin matala tai jopa negatiivinen. Tämän ohella kasvanut sääntely ja muuttuneeseen liiketoimintaympäristöön sopeutuminen lisäävät pankkien kustannuksia.

Helmikuussa, kun paine pankkeja kohtaan oli pahimmillaan, saksalaisen Deutsche Bankin pääjohtaja joutui vakuuttelemaan pankin vakavaraisuuden olevan kunnossa. Saksan valtiovarainministeri Wolfgang Schäuble säesti, ettei myöskään hän ole huolestunut kyseisen pankin tilanteesta. Yleensä tämän tason vakuuttelut eivät tosiasiassa tarkoita muuta kuin ongelmia. Laajemmin katsottuna todellinen kipupiste euroalueella ei kuitenkaan ole Saksassa vaan Italiassa.

Saksan valtiovarainministeri Wolfgang Schäuble ei ole – julkisesti ainakaan – huolissaan Saksan suurimman pankin tilasta.

Italian pankkisektori on huonossa jamassa. Italiassa pankkien siivoamista on lykätty vuosi toisensa jälkeen. Sotku on lisääntynyt ja toimialan laittaminen järjestykseen on tullut yhä vaikeammaksi. Tällä hetkellä Italian pankkisektorilla järjestämättömien luottojen osuus luottokannasta on hämmästyttävät 18 prosenttia. Nämä luotot olisi tarve siivota pankkien taseista, mutta vuoden 2016 alussa voimaan tulleiden uusien eurooppalaisten säännösten mukaan ongelmapankkien pelastamisesta ja uudelleen pääomittamisesta aiheutuvat kustannukset pitää sälyttää ensi sijassa pankkien osakkeen- ja velkapapereiden omistajille – ennen kuin käsi laitetaan veronmaksajien taskuun. Kyse on uusista niin sanotuista ”bail-in”-säännöksistä.

Bail-in-käytännön soveltaminen aiheuttaa tuskaa erityisesti sellaisissa maissa, joissa institutionaalisten sijoittajien lisäksi pankkien velkapapereita omistavat laajasti myös yksityissijoittajat. Tuolloin poliitikkojen voi olla vaikeaa, ellei mahdotonta, siirtää pankkien taseiden siivoamisesta aiheutuvaa kustannusta pankkien velan omistajille ilman kansan voimakasta protestointia ja äänestäjien suosion menettämistä. Italia on mitä suuremmissa määrin juuri tällaisessa tilanteessa.

Pisan kalteva torni symboloi nyt Italian pankkisektoria. Maa on eurokriisin episentrumissa.

Italiassa yksityissijoittajat omistavat pankkien velkapapereita noin 200 miljardilla eurolla, mikä on 12 prosenttia suhteutettuna maan bruttokansantuotteeseen. Italian hallitus ei voi ostaa ongelmaluottoja pois pankeilta niiden nimellisarvoa lähellä olevalla hinnalla, sillä tämä sotii EU:n valtioapua koskevia säännöksiä vastaan. Merkittävällä alennuksella – todellista markkinahintaa vastaavalla hinnalla – ostaminen tarkoittaisi huomattavien tappioiden generoitumista pankeille, joista osa voisi valua pankkien velkapapereita ostaneiden yksityissijoittajien eli tavallisten kotitalouksien laariin.

Tämän tien seuraaminen uhkaisi koitua pääministeri Matteo Renzille poliittiseksi itsemurhaksi. Italia on ikävästi puun ja kuoren välissä. Tarjolla on kaksi vaihtoehtoa, joista kumpikaan ei ole miellyttävä: 1) satuttaa yksityisiä piensijoittajia ja kotitalouksia tai 2) jatkaa rimpuilua ongelmallisen pankkisektorin kanssa, joka on murtumaisillaan järjestämättömien luottojen vuoren alle.

Keskuspankkien poikkeuksellisen elvyttävä rahapolitiikka ja keinotekoisen alhaiseksi painunut korkotaso ovat pidemmän aikaa olleet tukemassa riskisten sijoituskohteiden hintoja. Sijoittajille on tullut ehkä liiankin tutuksi hokema siitä, että osakkeille ei ole vaihtoehtoja nykyisessä korkoympäristössä.

Kun yhä useampi keskuspankki painaa talletuskorkonsa negatiiviseksi, on virinnyt keskustelu myös siitä, ovatko elvyttävän rahapolitiikan taloudelle aiheuttamat haitat käymässä hyötyjä suuremmaksi. Viimeisimmät koronlaskut ja lupaukset lisäelvytyksestä eivät enää olekaan saaneet aikaan totuttua reaktioita markkinoilla, minkä seurauksena osakkeiden hinnat olisivat nousseet ja valuutta heikentynyt.

Euroopan keskuspankin negatiivisissa talletuskoroissa on kyseessä riskipitoinen rahapolitiikkakokeilu, jonka tehosta ei ole takuita. Ei ole varmuutta, mitä miinuskoroista lopulta seuraa. Keskuspankkiirit ovat toki kertoneet, miten he haluaisivat negatiivisten korkojensa vaikuttavan pankkien toimiin ja sitä myöten koko talouden toimintaan. Negatiivisilla koroilla keskuspankki haluaa laittaa rahan liikkeelle vahvistamaan ensin finanssitaloutta ja ennen pitkää myös reaalitaloutta.

Kasvavan luotonannon ja rahamäärän taloudessa toivotaan poistavan deflaatiouhan ja kiihdyttävän inflaatiota, tukevan talouskasvua ja heikentävän valuuttaa, mikä parantaa viennin vetoa.

Finanssimarkkinat ovat toistaiseksi hyötyneet keskuspankkien rahakokeesta enemmän kuin reaalitalous. Poikkeuksellisen elvyttävä rahapolitiikka ei ole saanut talouksia vahvaan nousukiitoon, eivätkä näytöt kyvystä generoida inflaatiotakaan ole kovin vakuuttavia.

Euroopan keskuspankin miinuskorko voi pahimmillaan laittaa euroalueen rahaolot sekaisin. Negatiiviset talletuskorot rasittavat pankkeja, sillä pankit joutuvat maksamaan keskuspankkitalletuksistaan. Tämän lisäksi negatiivisten korkojen katsotaan kaventavan pankkien marginaaleja, sillä pankit eivät ole pystyneet siirtämään negatiivisia talletuskorkoja eteenpäin asiakkailleen. Näin ollen harjoitettava korkopolitiikka iskee suoraan pankkien tuloksentekoon, uhkaa niiden kannattavuutta ja johtaa potentiaalisesti luottoympäristön kiristymiseen ja luotonannon vähenemiseen.

Tähän tuskaan Euroopan keskuspankki pyrki tosin tuomaan hieman helpotusta 10.3. tekemällään päätöksellä TLTRO II -ohjelman lanseerauksesta, joka kesästä 2016 alkaen tarjoaa erittäin edullista pitkäaikaista rahoitusta pankeille. Ohjelman puitteissa keskuspankki jopa maksaa siitä, että pankit hakevat rahoitusta keskuspankilta. Samalla tällä toimella ostetaan aikaa Italian ja muiden heikossa hapessa olevien euroalueen pankkien rakenneongelmien ratkaisuun.

Euroalueen talouden menestyminen edellyttää hyvinvoivaa pankkisektoria, joten olisi tuhoisaa ja täysin tarkoitusperien vastaista, jos harjoitettava rahapolitiikka ajaisi lopulta luottomarkkinat alakuloon ja pankkitoimialan kriisiin. Tässä kohtaa tulee mieleen vanha sanonta, jonka mukaan tie helvettiin on usein kivetty hyvillä aikomuksilla.

11.03.2016

Teksti Vesa Engdahl
Kuvat Jesper Vuori, All over Press

En del av de europeiska bankerna – bland annat Deutsche Bank – har stora problem, och oron för bankernas lönsamhet har sänkt bankaktiernas kurser dramatiskt. Det har också blivit avsevärt dyrare att skydda sig mot bankernas kreditrisker i år, skriver Vesa Engdahl.

Störtdykningen för banksektorn i Europa har orsakat gråa hår för placerarna. Det sista som vi skulle behöva i det här läget är en ny bankkris. Det internationella finansieringssystemet har mycket mångskiftande beroenderelationer och därför skulle problem i det europeiska finansieringssystemet sannolikt spridas till hela världen. Alla kommer ihåg hur det gick år 2008 när den amerikanska investeringsbanken Lehman Brothers gick omkull.

Nu är det inte år 2008, då man misstänkte bankernas solvens på marknaden. Det var mycket svårt för banker att få finansiering, och slutligen rasade hela kreditmarknaden. Övervakningen av bankerna har stramats åt sedan finanskrisen 2008–2009 och bankerna har fått lov att förstärka sina balansbuffertar. År 2009 var förhållandet mellan primärkapital och riskviktade fordringar (Tier 1 Capital Ratio) för europeiska banker 9 procent. I fjol hade denna relation gått upp till 12,5 procent. Utöver det att bankerna är bättre kapitaliserade i dag har de tack vare Europeiska centralbankens stimulerande finanspolitik också en bättre likviditet i dag än före finanskrisen. Läget är dock inte helt oproblematiskt.

De europeiska bankernas aktiekurser har sjunkit dramatiskt i år och skyddet mot bankernas kreditrisker har blivit avsevärt dyrare. Detta återspeglar en oro för bankernas förmåga att leverera resultat och behålla sin lönsamhet i en miljö med långsam ekonomisk tillväxt och en mycket låg eller till och med negativ räntenivå. Dessutom höjer den ökade regleringen och åtgärderna för att anpassa sig till den förändrade affärsmiljön bankernas kostnader.

I februari, då pressen mot bankerna var störst, blev generaldirektören för tyska Deutsche Bank tvungen att försäkra att bankens solvens är i ordning. Han fick stöd av den tyska finansministern Wolfgang Schäuble, som också konstaterade att han inte är bekymrad över bankens läge. I allmänhet innebär försäkringar på denna nivå i verkligheten ingenting annat än problem. Ur ett mer allmänt perspektiv ligger euroområdets problematiska punkt inte i Tyskland, utan i Italien.

schauble_new — Tysklands finansminister Wolfgang Schäuble är inte – åtminstone offentligt – oroad över den största tyska bankens situation.

Banksektorn i Italien är i ett dåligt skick. Italien har skjutit upp städningen av bankerna år efter år. Situationen har blivit allt trassligare, och samtidigt har det blivit allt svårare att skapa ordning i branschen. För närvarande utgör andelen oreglerade krediter av alla krediter i banksektorn i Italien otroliga 18 procent. Dessa krediter borde städas bort från bankernas balansräkningar, men enligt de nya europeiska regler som trädde i kraft i början av 2016 ska kostnaderna för räddandet och omkapitaliseringen av problembanker i första hand överföras på dem som äger bankernas aktier och skuldebrev, innan skattebetalarna kallas till undsättning. Det är fråga om de så kallade nya ”bail-in”-bestämmelserna.

Att tillämpa bail in-förfarandet är smärtsamt, särskilt i länder där inte bara institutionella placerare utan även många privata placerare innehar bankers skuldebrev. Då kan det vara svårt, om inte omöjligt, för politikerna att överföra kostnaderna för städningen av bankernas balansräkningar på dem som äger bankernas skulder utan starka protester från folket och förlust av väljarnas röster. Italien är just i en sådan situation.

Det lutande tornet i Pisa är nu en symbol för banksektorn i Italien. Landet ligger i eurokrisens epicentrum.

I Italien äger privata placerare skuldebrev i bankerna till ett belopp på cirka 200 miljarder euro, vilket motsvarar 12 procent av landets bruttonationalprodukt. Italienska regeringen kan inte köpa problemkrediterna av bankerna till ett pris som ligger nära deras nominella värde eftersom detta skulle stå i strid med EU:s bestämmelser om statsbidrag. Köp till en avsevärt rabatt – till ett pris som motsvarar det faktiska marknadspriset – skulle innebära betydande förluster för bankerna, av vilka en del skulle kunna förmedlas till de privata placerare som köpt bankers skuldebrev, dvs. till vanliga hushåll.

Denna väg skulle kunna bli ett politiskt självmord för statsminister Matteo Renzi. Italien är i trångmål. Landet har två alternativ, av vilka ingetdera är trevligt: 1) slå hårt mot privata småplacerare och hushåll eller 2) fortsätta att streta med den problematiska banksektorn som håller på att krossas under berget av oreglerade krediter.

Italiens statsminister Matteo Renzi har hamnat i ett mycket svårt läge.

Centralbankernas exceptionellt stimulerande finanspolitik och den artificiellt låga räntenivån har en längre tid gett stöd till priserna på riskfyllda placeringsobjekt. Placerarna har kanske blivit alltför vana vid att höra den upprepade visan om att det inte finns några alternativ till aktier i den rådande räntemiljön.

När allt fler centralbanker fattar beslut om negativa depositionsräntor har man också börjat diskutera huruvida den stimulerande finanspolitiken i praktiken orsakat större skada än fördelar. De senaste räntesänkningarna och löftena om ytterligare stimulans har inte åstadkommit den vanliga reaktionen på marknaden, som gjort att aktiekurserna stigit och valutan försvagats.

Europeiska centralbankens negativa depositionsräntor är ett riskfyllt finanspolitiskt experiment, och det finns inga garantier för att det har effekt. Vi vet inte med säkerhet vad som slutligen följer av minusräntorna. Centralbankerna har naturligtvis berättat hur de önskar att de negativa räntorna påverkar bankernas åtgärder och därigenom hela ekonomins funktion. Genom de negativa räntorna vill centralbanken åstadkomma att pengarna kommer i rörelse, så att de först förstärker finansekonomin och snart också realekonomin.

Den ökande kreditgivningen och penningmängden i ekonomin väntas avvärja hotet för deflation och göra inflationen snabbare, stödja den ekonomiska tillväxten och försvaga valutan, vilket stimulerar exporten.

Tills vidare har finansmarknaderna dragit större nytta av centralbankernas finansexperiment än realekonomin. Den exceptionellt starkt stimulerande finanspolitiken har inte åstadkommit något stort lyft inom ekonomierna. Inte heller är bevisen på dess förmåga att generera inflation särskilt övertygande.

I värsta fall kan Europeiska centralbankens minusränta skapa rejäl oreda inom euroområdet. De negativa depositionsräntorna pressar bankerna eftersom de måste betala för sina centralbanksdepositioner. Utöver detta anses de negativa räntorna krympa bankernas marginaler eftersom bankerna inte har kunnat överföra de negativa depositionsräntorna på sina kunder. Detta innebär att den räntepolitik som bedrivs direkt drabbar bankernas resultat, hotar deras lönsamhet och kan leda till att kreditmiljön blir stramare och kreditgivningen minskar.

Europeiska centralbanken försöker dock lindra denna smärta med sitt beslut av den 10 mars om lansering av programmet TLTRO II, som erbjuder bankerna förmånlig, långfristig finansiering från och med sommaren 2016. Inom ramen för programmet till och med betalar centralbanken för att bankerna söker finansiering hos centralbanken. Samtidigt ger denna åtgärd mer tid för att lösa strukturproblemen i bankerna i Italien och i problembanker i andra länder i euroområdet.

Framgång inom ekonomin i euroområdet förutsätter en välmående banksektor. Därför vore det katastrofalt och totalt oändamålsenligt om penningpolitiken skapade en nedgång på kreditmarknaden och drev bankbranschen i en kris. I detta läge kommer man lätt att tänka på det gamla talesättet om att vägen till helvetet är stenlagd med goda föresatser.

22.03.2016

TEXT VESA ENGDAHL
BILDER JESPER VUORI & ALL OVER PRESS

Sinua voisi kiinnostaa myös

Sinua voisi kiinnostaa myös

Klassikkoautot: Ferrari 348TB – sijoitushevonen

Sinua voisi kiinnostaa myös

Jämställdhet ökar den ekonomiska tillväxten

Sinua voisi kiinnostaa myös