Intohimoisen polkupyöräharrastajan museo kiidättää kävijän 30-luvun suomalaisille kylän raiteille ja italialaisen lehtikioskin kupeeseen.

Iso alamäki, Firenze 1950-luvulla, ja nuoren Vittorio Gianninin alla äidin suuri naisten polkupyörä. Jarruja ei ole, joten nyt mennään eikä meinata. Keskellä mäkeä tapahtuu pahin. Pyörän runko katkeaa kahtia kesken menon. Nolo, kivuliaskin juttu, josta kuitenkin lähtee hitaasti versomaan jotakin arvaamatonta hyvää. Sellaista, josta päästään nauttimaan vuosikymmenten kuluttua pohjolan perukoilla.

Italialaissyntyinen Giannini nauraa, että ehkäpä elämän mittainen rakkaus polkupyöriin syttyi jo silloin, liian ison naistenpyörän kyydissä, kun lastenpyöriä ei ollut lähimaillakaan. Nyt, 60 vuotta myöhemmin, pyöriä riittää. Niitä on Hyvinkäällä sijaitsevan Pienen polkupyörämuseon lattiapinta täynnä ja katossa asti roikkumassa.

“Ehkä käsittelen tässä jotakin menneisyyden traumaa”, polkupyöräkuvioiseen kauluspaitaan sonnustautunut herrasmies nauraa kokoelmansa keskellä.

“Tämä ja sen ikätoveri, viininpunainen Kiri, ovat todella kivat. Kokoelman mukavimmat ajaa”, kehuu Giannini.

Gianninin polkupyöräkokoelma alkoi aikanaan karttua vähän varkain. Rakkaus toi miehen skootterin selässä Suomeen kymmeniä vuosia sitten ja vanhojen tavaroiden keräilyn ohella polkupyöristä tuli kilpapyöräilyäkin harrastaneelle Gianninille juttu ylitse muiden.

“Niitä tuli vastaan milloin lahjoituksina, milloin kirpputoreilta tai huutokaupoista. Kätkin matkan varrelta löytyneitä pyöriä kellareihin, vinteille ja latoihin heinäpaalien taakse, minne vain sattui sopimaan. Keräilin keräilemisen ilosta ja touhu jäi päälle. Ei minulla ollut alkuun mitään museosuunnitelmia. Kokoelma paisui aina vain isommaksi”, mies nauraa.

Kokoelman esitteleminen muillekin kiinnostuneille tuli mieleen oikeastaan ensin Gianninin avovaimolle, Marita Joutjärvelle. Elettiin vuotta 2007 ja Joutjärvellä oli ehdottaa sopiva tila ja puolikas sangollinen valkoista maalia.

“Hulluille ja humalaisille pitää antaa mitä he haluavat, vai miten se sanonta kuuluukaan? Marita kuunteli aikansa puheitani pyöristä ja tuumasi, että perusta nyt ihmeessä museo! Niin sitten perustinkin”, Giannini myhäilee hyvillään.

Vieläkin fillareita löytyy jemmoista ja kätköistä melkein toinen mokoma. Tätä kokoelmaa ei täydennetä hosumalla, vaan tekeminen rytmittyy luontevasti fiiliksen mukaan. Pieni polkupyörämuseo ei markkinoi isolla rahalla, eikä huuda massojen perään. Se on auki vain sovittuina aikoina ja silloin kun omistajaa huvittaa. Viime kesän aikana ovet on avattu yhden käden sormilla laskettavat kerrat ja joskus ne ovat pysyneet kiinni kaksikin vuotta putkeen. Kokoelma on Gianninille tärkeä sellaisenaan, vaikkei sitä näkisi kukaan muu. Vaikka on ainakin yksi kunnon ruuhkakin museossa nähty.

“Erään lehtijutun perässä paikalle saapui 140 kävijää saman päivän aikana. Silloin oli melkoinen tunku! Kaikki halusivat jutella muistoistaan. Ne ovat tosi mukavia hetkiä”, Giannini tuumii.

Pienessä polkupyörämuseossa aika tuntuu pysähtyvän jo ovella. Nostalgia ottaa vallan. Tuo minulla on ollut – ja tuo ja tuo! Juuri tällaisella isä ajoi töihin tai mummu torille! Ja tuollaisessa turvaistuimessa olen kulkenut tarhaan!

Giannini tallentaa ajankuvaa. Hän poimii talteen polkupyörien ja pyörätarvikkeiden lisäksi kaikenlaista pyöräilyyn liittyvää. Omistautuneen harrastajan silmä erottaa aarteita sieltäkin, missä osaamaton näkisi vain tarpeetonta krääsää.

“Uusin aarre voi löytyä vaikka lopettavasta sekatavarakaupasta. Soittokello näyttää aluksi muoviromulta, mutta se kertoo oman tarinansa juuri tästä ajasta. Vuosien kuluttua se muistuttaa tästä hetkestä, sen ihmisistä ja tottumuksista.”

Gianninille polkupyörä on käyttöesine: lippu vapauteen ja nautiskeluun. Hän ei tarvitse hienoimpia ja uusimpia malleja. Jo lapsena, silloin äidin katkenneen polkupyöränrungon kanssa tuumaillessa, syntyi tarve käsillä tekemiseen.

“Mitään pyöräkorjaamoita ei niillä kulmilla ollut, joten oli keksittävä kaikki itse. Kun sain pyörän kuntoon, alkoi naapurustosta löytyä korjailtavaa enemmänkin. Sana kiiri ja minä öljysin ketjuja, paikkasin renkaita ja säädin satuloita.”

Yksi suurimmista nautinnoista on yhä edelleenkin vanhan, pitkään palvelleen pyörän saaminen taas käyttökuntoon.

“Hyvin kunnossapidetty pyörä kestää käytössä ikuisuuden. Minulle rakkain pyörä on ehkä monesta vanhasta Joposta itse kokoamani tekele, tai se ihan perusmallinen Tunturi, josta olen vaihtanut vaihteet ja joka kulkee tosi mukavasti.”

Museonkin fillareista valtaosa on pikkufiksillä aivan käyttökunnossa. Kuin todisteeksi siitä Giannini nappaa alleen yhden rivistä, pumppaa kumit pinkeiksi ja kaartaa pihamaalla kunniakierroksen. Hyvin kulkee!

Polkupyörämuseon pikkuesineistönkin äärellä voisi viettää viikkoja. Pyörien keulalla on keikkunut vuosien varrella jos jonkinlaista vempelettä. Merkinantotorvien, erilaisten lamppujen ja koristeellisten, nahkaisten korjausvälinerasioiden äärellä on helppo painua menneisiin aikoihin. 1900-luvun alkupuolella suositut, pieniä myrskylyhtyjä muistuttavat karbidilamput ovat kenties kiehtovimpia.

“Nämä palavat aivan mahtavalla, kirkkaalla liekillä. Asetyleenikaasun syttyessä tulitikun pään kokoinen valo valaisee ihan sikana ja kestää todella hyvin tuulta”, Giannini tietää kertoa.

Miehen tarinoita kuunnellessa mieli maalailee sateisia mukulakivimaastoja ja kaasuvalaisimen pimeyteen halkovia valokeiloja. Se Pienessä polkupyörämuseossa ehkä kaikkein kiehtovinta onkin. Mahdollisuus antaa ajatuksen liukua vuosikymmenten, jopa parin vuosisadankin taakse, erilaisiin ohi kiitäviin hetkiin ja kohtauksiin.

Tiedustelut museosta: Vittorio Giannini 

06.09.2016