Kun Anna Liina Laitinen katsoo kallion seinämää, hän näkee pinnan pienetkin muodot ja erilaiset kivityypit. Suomen menestynein naiskiipeilijä tietää, millaisen otteen graniitti, kalkkikivi tai gneissi vaativat.

Ammattilaiskiipeilijä Anna Liina Laitinen, 28, joutuu toisinaan oikaisemaan harhaluuloja.

”Monet ajattelevat minut Mount Everestille, mutta se on kokonaan eri hommaa. Olen kalliokiipeilijä, en vuorikiipeilijä”, Laitinen nauraa.

Lajit erottuivat omikseen 1980-luvulla, kun tavoitteena ei ollut enää välttämättä kokonaisen vuoren valloitus, vaan lyhemmän, haastavan reitin selvittäminen.

Monille tutuinta kiipeilyä on boulderointi. Siinä kiipeillään ilman valjaita ja varmistusvälineitä matalilla korkeuksilla. Lajia voi harrastaa matalilla kallioseinillä ja kiipeilyseinillä. Laitinenkin boulderoi välillä, mutta kaikkein rakkainta on kalliokiipeily ulkona. Hänen leipälajissaan ”sportissa” käytetään välivarmistuksena kallioon rakennetuille reitille asennettuja pultteja, joiden kautta kiipeilijän köysi kulkee.

Kun Laitinen kiipeää pystysuoria ja negatiivisia seinämiä huikeissa korkeuksissa, valtaa mielen usein syvästi onnellinen olo.

”On hyvä, ettei minua näe siellä kukaan. Niin pöljältä näytän, kun hymyilen itsekseni leveintä mahdollista hymyä!”

”Koskaan ei ole niin kiire, etten ehtisi tarkistaa solmuja ja valjaita. Haluan itse tarkistaa kaikki varusteet, vasta silloin voin keskittyä täysillä itse suoritukseen”, sanoo kalliokiipeilijä Anna Liina Laitinen.

Laitisen elämä on viime vuodet ollut melkoista matkalaukkujen raijaamista. Hän on suurimman osan vuodesta ulkomailla kiipeämässä. Pelkästään kotimaisilla kallioilla kiipeämällä kehitys tyssäisikin nopeasti.

”Suomessa perusseinämä saattaa olla 14 metriä korkea. Jokin reitti voi olla 25-metrinenkin. Espanjassa yksi vaikeista reiteistäni oli 50-metrinen. Se on tarkoitus kiivetä ilman, että tulee välillä köyden varaan lepäämään tai putoaa. Ero on todella suuri.”

Maailmalla Laitinen pääsee myös tutustumaan uusiin kivilajeihin ja monipuolistamaan osaamistaan. Jos vastassa on hiekkakiveä, Laitinen on kaikkein tyytyväisin.

”Olen hurahtanut siihen! Hiekkakiviset kalliot ovat kuin avaruusmaisemaa. Sellaisen leikkikentän edessä sekoan!”

Laitinen haluaa kiipeillä korkealla. Into ylöspäin valtasi Laitisen jo ensimmäisellä kiipeilykerralla, 17-vuotiaana. Ei haitannut, että harrastusolosuhteet olivat hankalat. Kiipeilypaikkaan oli reissattava liki kolmen tunnin matka. Laitinen teki kouluhommat bussissa ja ehti toisinaan kiivetä perillä vain puoli tuntia, mutta vähäkin riitti. Oli kerta kaikkiaan pakko päästä. Seinältä löytyi oma yhteisö, ihan uudenlainen porukka eri-ikäisiä ja eri aloilla toimivia ihmisiä.

”Maailmani avartui saman tien!”


”Minut koukutti lajiin fyysisen haastavuuden ja jännityksen yhdistelmä.”

Laitinen pääsi mukaan kiipeilyreissuille ja voitti itsensä kerta toisensa jälkeen.

”Kiivetessään on sekä hallittava kehoa, että pidettävä pääkoppa mukana. Tajusin saman tien, että tämä on laji, jonka harrastamista en halua koskaan lopettaa.”

Laitinen muistaa hyvin ensimmäisen matkansa Etelä-Ranskaan. Hän oli kiivennyt vasta muutaman kuukauden, kun pääsi kokeneempien mukaan 300 metrin syvyiselle rotkolle. Tehtävänä oli ensin laskeutua köyden mitan verran alaspäin ja sitten kiivetä loppumatka hankalasti alaköydellä, mikä tarkoitti sitä, että mahdollisen herpaantumisen sattuessa matkaa pudota olisi melkoisesti.

”En ollut koskaan tehnyt mitään sellaista ja se tuntui hirveältä! Itkin pelosta koko matkan, mutta samalla halusin voittaa itseni. Kun keskellä sitä pelkoa sain hermoni kontrolliin ja pääsin kiipeämisen flow’hun, oli tunnelma aivan uskomaton.”

Flow toistuu kiipeilijän puheissa usein. Se on tila, jossa mieleen ei mahdu ajatuksia, vaan keho liikkuu kuin itsestään. Silloin Laitinen keskittyy hengittämiseen ja mahdollisimman tehokkaisiin liikkeisiin.

”Joinakin päivinä flow’hun pääseminen kallioseinämä vatsaa vasten on helppoa, ja joskus se ei onnistu millään, vaikka olosuhteet ympärillä olisivat miten täydelliset. Silloin mietin liikaa esimerkiksi sitä, miltä kiipeäminen tuntuu.”

Hermojen hallinta kiehtoo Laitista. Hän toteaa, että kaikkia kiipeilijöitä jännittää jonkin verran, mutta itsetutkiskelun myötä mielen saa paremmin kontrolliin. Laitisen mielestä henkinen puoli on kiipeilyssä joskus aliarvostettua.


”Kyky venyttää omia henkisiä rajojaan erottaa hyvän ja todella hyvän kiipeilijän”.

Laitinen toteaa, että kiipeily sopii hänelle, koska hänellä on luontainen halu jatkaa, vaikka olosuhteet muuttuisivat vaikeiksi.

”Kallion kylkeen pitää mennä säällä kuin säällä. Silloin kiipeäminen optimaalisissa olosuhteissa, joita tulee kohdalle harvoin, tuntuu lentämiseltä.”

Laji kysyy myös rautaista fysiikkaa. Laitisen vahvuutena on voimistelutaustan entisestään jalostama luontainen notkeus. Se tekee hänestä seinämällä muuntautumiskykyisen. Pitkä, yhtäjaksoinen kiipeäminen kysyy kovaa kestävyyttä. Reitin vaikeimmat kohdat vaativat voimaa. Myös nopea palautumiskyky on tarpeen, jotta raskaan rutistuksen jälkeen kykenee yhä jatkamaan. Jaksamisen kysymykset ovat myös, varsin kirjaimellisesti, kouriintuntuvia.

”Iholta vaaditaan todella paljon. Sormenpäät saattavat kulua niin paljon, että kiipeämäinen on todella kivuliasta.”

Kalliokiipeily vaatii rautaista fysiikkaa. Anna Liina Laitisen vahvuus on lisäksi voimistelutaustan jalostama luontainen notkeus.

Ammattilaiseksi siirtyminen kolme vuotta sitten oli Laitiselle unelmien täyttymys.

”En aloittaessani osannut kuvitellakaan, että pääsisin tähän pisteeseen. Mukana on periksi antamattomuuden lisäksi aina vähän tuuriakin. Olen mahdollisuudestani todella onnellinen.”

Laitinen on hiljattain alkanut työskennellä norjalaisen valmentajan kanssa. Tämän ensisijainen tehtävä on tekniikan lisäksi hillitä erittäin kiipeilyhaluista valmennettavaansa. Välillä olisi nimittäin pakko pysyä irti kivestä, mutta tiukkaa tekee.


”Kaipaan onnistuneen kiipeämisen tarjoamaa mielen tyhjentymistä.”

”Kiipeily on minulle sellainen henkireikä, että tulen tosi ärtyisäksi jo muutaman lepopäivän jälkeen. Ilman lepoa ei kuitenkaan tapahdu kehitystä. Siksi tarvitsen ympärilleni toppuuttelijoita.”

Kulunut kevät ja kesä kului kiivetessä maailmalla. Ensin Laitisen sormissa oli espanjalaista kalkkikiveä. Hän kiipesi kahden kuukauden ajan vaikeita reittejä, ja mukana oli myös huonoa tuuria: koko reissun ajan satoi vettä.

”Mutta se on osa lajin viehätystä. Luontoa ei voi hallita, ja silloin ainut mitä voi hallita on oma asenne.”

Asennetta Laitisella riittääkin. Kun muut pakenivat keliä kanjonista, Laitinen kiipesi ja kiipesi vain. Kaikkein vaikein reitti muuttui melkein pakkomielteeksi. Sen yrittäminen jopa venytti reissua suunniteltua pidemmäksi, eikä valmista tullut sittenkään.

”Lopulta oli pakko luovuttaa, kun aika loppui kesken. Se oli tosi iso pettymys. Mutta syksyllä otan revanssin!”


Kiipeilijän on voitava luottaa itseensä täysin.

Kiipeily on yksilölaji, mutta samalla ympäröivä yhteisö on todella tärkeä. Kiivetessään Laitisella on aina apunaan pari, joka esimerkiksi ottaa vastaan, jos kiipeilijä putoaa huonossa asennossa. Toiseen on pakko luottaa, mutta Laitinen tietää, että luottaa voi toisinaan liikaakin. Suurin osa virheistä tapahtuu inhimillisen virheen vuoksi, joten jokaisella on oltava vastuu omissa käsissään.

”Väsyneenä tai liikaa kiirehtiessään voi sortua vaaralliseen huolimattomuuteen. Minulle on tärkeää muistaa, ettei koskaan ole niin kiire, etten ehtisi tarkistaa solmuja ja valjaita.”

Laitinen nauraa, että kiivetessään ensimmäisiä kertoja poikaystävänsä kanssa, tämä ihmetteli varmistelua ja kysyi, eikö Laitinen luota häneen.

”Minä vastasin, etten luota kehenkään. Haluan tarkistaa kaiken, sillä vasta silloin voin keskittyä täysillä itse suoritukseen. Tälle ominaisuudelleni maailmalla joskus vähän nauretaankin, koska olisi rennompaa kiivetä vain, mutta minä en välitä sellaisesta. Totean vain, että tämä on meitsin tyyli.”

Itseensä kiipeilijän on voitava luottaa täysin. Kun seinämällä on sekä henkisen että fyysisen jaksamisensa äärirajoilla, on oltava varmuus siitä, että osaa ottaa vielä seuraavankin otteen.


”Jos epäröit, tiput.”

Laitinen tietää, että itseluottamuksen kasvattamiseksi on painettava loppuun asti.

”Se vaatii, että menen aina siihen asti, kunnes putoan. Lopetan vasta sitten, kun raja kerta kaikkiaan tulee vastaan. Niin opin tietämään, missä jaksamiseni loppuu, ja tiedän tositilanteessakin, mihin asti voin turvallisesti jatkaa.”

Suomen menestynein naiskiipeilijä on hallinnut boulderoinnin suomenmestaruutta monta vuotta putkeen ja napsinut lukuisia mitalisijoja myös kansainvälisistä mittelöistä. Juuri nyt horisontissa välkkyy ihan erityisen iso haaste, joka herättää ristiriitaisia tunteita. Kiipeily on ensimmäistä kertaa mukana olympiakisoissa Tokiossa vuonna 2020.

Laitinen käy parhaillaan painia erilaisten haaveiden välillä. Yhtäältä olisi tolkuttoman upeaa edustaa Suomea komeimmissa mahdollisissa kilpailuissa, toisaalta pääseminen mukaan vaatisi omistautumista uudenlaiselle harjoittelulle ilman takuita siitä, toteutuuko haave koskaan.

”Kaikista maista ei pääse edustajaa mukaan”, Laitinen selittää. ”Voi hyvin olla, että koko Pohjoismaista ei pääse ketään. Tällä hetkellä moni kiipeilijäkavereistani miettiikin, ovatko unelman eteen tehdyt uhraukset tekemisen arvoisia. Minäkin olen vielä kahden vaiheilla.”

Olympiakiipeily kiivetään sisäolosuhteissa, joten valmistautuminen tietäisi sisäkiipeilyn asettamista harjoitusrutiineissa ensimmäiselle sijalle. Hyvät kisakiipeilijät kiipeävät Laitisen mukaan hyvin ulkonakin, mutta harjoittelussa on paljon eroja.

”Kilpakiipeily lähenee tällä hetkellä paljon parkouria. Siinä esimerkiksi hypitään paljon. Minäkin treenaan kyllä sisällä, mutta ulkokiipeilyä varten. Jos lähtisin tavoittelemaan olympiapaikkaa, tulisi harjoittelua muuttaa tuntuvasti.”

Sisä- ja ulkokiipeily kehittävät erilaisia ominaisuuksia. Yhdistäminen ei ole ihan helppoa.

”Kun kiipeää ulkona jyrkkää kiveä, sormiin kasvaa liukas, kova nahka. Se pitää huonosti sisäseinien muovipinnoilla. Tuntuma on ihan erilainen”, Laitinen kuvailee.

Erityisen hankalaksi päätöksen tekee se, että pohjalle tarvittavat kilpailut ajoittuvat juuri sille hetkelle, kun ulkonakin olisi paras mahdollinen kiipeilykeli. Syksyllä ilma on riittävän viileä ja kitka kivellä paras. Onneksi Laitisella on vielä tovi aikaa miettiä kisanäkymiä. Pienempiä kilpailuja riittää kyllä matkanvarrella pitämään mielenkiintoa yllä.

Laitinen haluaa kiipeillä korkealla ja yrittää haastaa itseään koko ajan vähän vaikeammissa oloissa.

Kesällä Laitinen viettää muutaman viikon Suomessa. Sitten hän pakkaa taas köydet ja kampsut laukkuun ja matkustaa Espanjaan selättämään sitä vaikeaa, vielä kelien vuoksi valloittamatta jäänyttä reittiä. Luvassa on myös matka ainakin Etelä-Afrikkaan, ja loppuvuoden Laitinen kiipeää ensin Kentuckyssa ja sitten jälleen kakkoskodissaan Coloradossa.

Yksi uusikin kiipeilyhaaste käy Laitisen mielessä yhä useammin. Alppikiipeilyssä kiivetään luonnollisia halkeamia hyväksikäyttäen haastavissa sääolosuhteissa, lumenkin keskellä. Riskit ovat isommat, mutta myös tarjolla oleva endorfiinivyöry ihan omaa luokkaansa.

”Mietin sitä koko ajan. Valmistaudun henkisesti pikkuhiljaa. Yritän haastaa itseni koko ajan vähän vaikeammissa oloissa ja hankin varusteita. Pääsen sinne vielä”, Laitinen toteaa varmalla äänellä. Rautahermoista kiipeilijää on helppo uskoa.

26.06.2018