Kuvanveistäjä Villu Jaanisoo, 54, viehättyi jo nuorena veistostaiteen vaativuudesta. Nyt miehen työt kohoavat metrien korkeuksiin ihmisten keskelle.

Kuvanveistäjä Villu Jaanisoon työhuoneessa, Kuvataideakatemian väistötiloissa Vallilassa, on meneillään monenlaista. Työpöydällä, kasvilampun alla, kohoaa hentoisia kasveja kuin ulkona raivoavaa lumisadetta ivatakseen.

”Viinirypäleitä”, kertoo Jaanisoo. ”Työnnän siemeniä multaan sitä mukaa, kun syön.”

Pienen huoneen yhdellä seinustalla nököttää täytetty valkoinen riekko, toisella on nojallaan kaksi polkupyörää karttajulisteen alla. Keskellä huonetta kohoaa jalustallaan suuri, harmaasta muovailumassasta tehty lokin rintakuva. Linnun katseessa on jotakin ovelaa, vähän uhmakasta ja röyhkeää kujeilua.

”Vähän niin kuin Helsinki, vai mitä?” Jaanisoo kysyy ja painaa peukalolla palan harmaata massaa linnun kaulalle.

Harmaasta muovailumassasta rakennettu lokin rintakuva on pienoismalli tekeillä olevasta, Helsingin keskustaan nousevasta, teoksesta.

Linnun rintakuva on pienoismalli tekeillä olevasta, monta metriä suuremmasta teoksesta, joka on tulossa kesän kynnyksellä esille Helsingin keskustaan. Juuri nyt kuvanveistäjä miettii kuumeisesti yli kuusimetrisen teoksen kiinnittämisen yksityiskohtia.

”Sen on oltava jotakin sellaista, joka kulkee patsaan sisällä. Teoksen on kestettävä koviakin tuuliolosuhteita, sillä tämän mittainen kappale ei missään tapauksessa voi irrota paikaltaan.”

Kiinnityksen lisäksi jättikokoisessa – ja tässä tapauksessa katutasoa korkeammalle sijoitettavassa työssä – on muutenkin aivan omat lainalaisuutensa. On esimerkiksi mietittävä, että katsoja näkee työn alaviistosta, linnun leuan alta, eikä suoraan kasvojen korkeudelta, kuten yleisemmin. Juuri tämä vaativuus Jaanisoota työssään kiehtookin.


Jaanisoon autonrenkaista taiteilema gorilla sytytettiin tuleen Viikissä, Helsingissä.

Virolaissyntyinen Jaanisoo toimii kuvanveiston professorina Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa. Meneillään on toinen kausi putkeen, ja pestiä edessä vielä kaksi vuotta. Suuri yleisö tuntee miehen nimenomaan komeiden, suurikokoisten patsaiden tekijänä. Vuonna 2015 Kalasatamaan nousi upea, värikäs Kuukkeli ja vuosina 2011 ja 2014 Ruotsiin ja Tampereelle kohosivat massiiviset Kumiankka-työt autonrenkaista

Vuonna 2009 valmistunut Kaikki on mahdollista -teos nosti tämän vuoden alussa taiteilijan niidenkin tietoon, jotka eivät vielä tunnistaneet kädenjälkeä. Olosuhteet olivat ikävät. Jaanisoon käytetyistä autonrenkaista valmistama gorilla sytytettiin tuleen ja se tuhoutui kokonaan. Jaanisoo näki liekit selatessaan nettiä kotonaan aamukahvin äärellä.

”En ollut oikeastaan kauhuissani itse teoksen vuoksi. Enemmän mietin, onko se liian lähellä rakennuksia ja aiheuttaako tuli vaaraa”, mies miettii.


”Kun työ on luovutettu paikalleen, se muuttuu yhteiseksi omaisuudeksi, eikä kuulu enää tekijälleen.”

Jaanisoo nauttii nimenomaan taiteen tekemisestä julkiselle paikalle. Hän kokee, että kun työ on luovutettu paikalleen, se muuttuu yhteiseksi omaisuudeksi, eikä kuulu enää tekijälleen. Sen merkitykset muuttuvat, kun ihmiset elävät sen läheisyydessä. Ehkä tuhoamisessakin oli jokin merkitys, ainakin se herätti paljon keskustelua.

”Tavallaan siinä vimmassa on jotakin kiihkoa ja vetovoimaa. Tuhoaminen on miinusmerkkistä luomista. Pystyn tajuamaan sen kyllä. Samalla ilman muuta harmittaa, sillä minulta meni monta vuotta teoksen aikaansaamiseksi.”

Toista gorillaa ei ole samalle paikalle tiedossa. Taiteilija tuumii, ettei teoksesta edes tulisi samanlaista kuin 9 vuotta sitten, koska taiteilijakin on muuttunut matkan varrella.

”Olisin ehkä parempi nyt. Minulla on kehittyneempi tekniikka ja työstä tulisi ehkä vahvempi. Se olisi kuitenkin väkinäistä. Teoksessa oli sitä paitsi todella kova työ. En lähtisi siihen uudelleen replikan vuoksi. On uusien töiden vuoro.”

Jaanisoo pohtii, ettei koulu pysty opettamaan tekemisen ideaa ja sitä, mitä taiteilija haluaa taiteellaan sanoa. Sen täytyy syntyä muualla. Koulu tarjoaa puitteet ja opettaa tekniikan.

Jaanisoo alkoi haaveilla taiteilijan urasta jo teini-iässä. Perhepiirissä oli taiteilijatuttuja, ja jokin tuossa maailmassa veti puoleensa. Kuvanveisto kiehtoi vaativuudellaan.

”Tuntui siltä, että jos kuvanveiston vaativan tekniikan ja kolmiulotteisen kielen oppii, voisi osata mitä vain. Suurten töiden tekeminen on vaativaa monella tavalla. Se on jopa fyysisesti raskasta, ja minulla oli jo nuorena jonkinlainen kunnioitus sitä taiteenmuotoa kohtaan.”

Oppiakseen kaiken opittavissa olevan kuvanveistosta, Jaanisoo opiskeli Viron taideakatemiassa Tallinnassa. 1980-luvulla koulussa vallitsi klassisen tekemisen henki, vanhahtavakin, ja opiskelijat muovailivat päivittäin mallista viiden vuoden ajan. Kuvanveiston perinne tuli läpikotaisin tutuksi.


Hyväksi tullakseen on siedettävä vuosien vierimistä, kypsyttelyä.

Koulun jälkeen Jaanisoo koki olleensa pitkään kuin sukelluksissa. Hän teki kyllä taidetta, mutta oma ote puuttui. Vasta vuosikymmen koulun jälkeen valmistunut Katkennut linja -teos – Jorma Mukalan kanssa yhdessä tehty Estonia-onnettomuuden muistomerkki Tallinnan Suuren Rantaportin bastionille – tuntui tavoittavan oikean kipinän, jotain omaa. Oivallus on auttanut omassakin opettamistyössä.

”Koulu voi tarjota puitteet ja materiaalin ja opettaa tekniikkaa, mutta se ei pysty opettamaan tekemisen ideaa ja sitä, mitä taiteilija haluaa taiteellaan sanoa. Sen täytyy syntyä muualla. Siihen auttavat ehkä tavatut, kiinnostavat ihmiset, hyvät kirjat ja monenlaiset elämykset.”

Kuvanveisto on pitkän matkan laji, jossa hyväksi tullakseen on siedettävä vuosien vierimistä, kypsyttelyä.

”Joissakin maissa minun ikäiseni kuvanveistäjä on vasta nuori alkaja”, Jaanisoo toteaa. ”Itse koen olevani nyt parhaimmillani. Mutta ei se tietenkään tarkoita sitäkään, että nyt kolmekymppisten taiteilijoiden tulisi istua odottamaan pari vuosikymmentä. On koko ajan tehtävä ja vähitellen oma tyyli löytyy kyllä.”

Se, mistä ideat töihin syntyvät, on Jaanisoolle edelleen mysteeri. Kipinä voi syttyä montaa kautta – nähdystä, kuullusta ja koetusta tai itse materiaalista. 

Jaanisoo tunnetaan monipuolisena materiaalin käyttäjänä. Hänen töissään on nähty esimerkiksi kiveä, tv-kuvaputkia, kaiuttimia, terästä, tulitikkuja, lasia, loisteputkia, puuta, kumia, kuparia, jäätä ja savea. Kierrätysmateriaalit ovat Jaanisoon mieleen, mutta hän kaihtaa hurskastelevaa puhetta ekonäkökulmasta.

”Ympäristönäkökulma on tietenkin tärkeä, mutta en minä se edellä taidettani tee. En usko parantavani maapallon tilaa. Kierrätysmateriaali on kuitenkin halpaa ja sitä on helposti saatavilla. Suurten teosten tekeminen kuluttaa paljon materiaalia, ja on hyvä, jos sitä on saatavilla jollakin vähemmän ympäristöä kuormittavalla tavalla.”

Ideat töihin syntyvät pimeällä alueella, jota taiteilija ei tavoita järjen tai sanojen tasolla. Usein työt alkavat itää siinä vaiheessa, kun tila niiden esiin asettamiselle on jo varattu. Kuusimetristen kimpaleiden äärellä ährääminen olisi mahdotontakin ihan huvin vuoksi. Kipinä syttyy nähdystä, kuullusta ja koetusta. Joskus materiaali itsessään riittää houkuttamaan mielikuvitusta töihin.

Taiteen katsojan pään sisään on tietysti mahdoton mennä, mutta kun jokin osuu maaliin, sen yleensä huomaa. Yksi parhaiten Jaanisoon mieleen jääneistä tilanteista koettiin loisteputkilampuista tehdyn metsäaiheisen työn äärellä viime keväänä Tallinnan Taidehallissa. Työtä ripustettiin 3–4 vuorokautta näyttelytilassa isolla joukolla opiskelijoita Tallinnasta ja Helsingistä. Urakka taisi väsyttää jo jokaista, kun viimein oltiin valmiita. Kun työhön pimeässä tilassa kytkettiin valot päälle ensimmäistä kertaa, laskeutui halliin harras tunnelma.

”Se vain tapahtui. Ihmiset melkein itkivät liikutuksesta. Se on jotakin, mitä ei voi ennakoida työtä valmistaessaan. Jokin vain osuu jonnekin syvälle ihmisessä, kun palaset loksahtavat kohdalleen”, Pirkkalan veistospuiston taiteellisena johtajanakin toimiva Jaanisoo miettii.


Taiteen ei tarvitse olla monimutkaista.

Kuvanveisto kalskahtaa komealta, mutta Jaanisoo ajattelee, ettei taiteen tarvitse olla vaikeaa tai monimutkaista. Riittää, kun katsoja tuntee jotakin työn äärellä.

”En varmaan osaisi tehdä kovin vaikeita töitä, koska en ole vaikea ihminen”, mies nauraa. ”Jos minun työni on kovin monimutkainen, se on mielestäni epäonnistunut.”

Suurikokoisten töiden äärellä katsoja voi vähän häkeltyäkin. Tuntea ehkä olevansa jonkin itseään paljon isomman äärellä, varsin kirjaimellisestikin.

”Eikö se olisi aika kaunis ajatus, jos niin voisi työni äärellä tapahtua?” Jaanisoo pohtii.

Mies itse myöntää joskus miettivänsä kokemaansa päiväkausia taide-elämyksen jälkeen. Niin voi tapahtua, vaikka työ olisi miehen mielestä huonokin. Taide osuu johonkin. Käynnistää ajatuksia ja joskus vain liikuttelee jotakin hahmottomaksi jäävää tunnetta sisimmässä.

Jaanisoon oma mieli askaroi töissä jatkuvasti. Yksi suurimmista ja monimutkaisimmista teoksista on kelluva ateljee, jonka on tarkoitus valmistua sitten, kun taiteilija suinkin saa sen valmiiksi. Mies nimittäin rakentaa sitä omin käsin alusta asti.

Ateljeesta tulee hinattava, kelluva studio. Sen on tarkoitus toimia työskentelytilana Jaanisoolle ja hänen vaimolleen, kuvanveistäjä Berit Talpsepp-Jaanisoolle, mutta myös paikkana tuoda kulttuuria ihmisten keskelle Helsinkiin.

Kelluvan tilan rakentaminen on jo itsessään haastavaa, mutta se ei Jaanisoolle riitä. Rakennuksen sisältä tulee löytymään erilaisia, liikkuvia elementtejä. Jokin vain ajaa miettimään erilaisia ratkaisuja, kokeilemaan ja ihmettelemään.

”Monimutkaisten rakenteiden tekeminen kiehtoo minua. Työssä ei ole mitään järkeä ja tavattoman kalliskin se on, mutta selvästi jotakin tällaista luovuutta minulta on töistäni jäänyt yli”, mies nauraa.

Nyt ateljee jo kelluu, ja ehkä ensi kesänä se edistyy käyttökuntoon. Mutta aika näyttää. Professuurin, nikkaroinnin ja taiteen tekemisen yhtälöön tulee nimittäin vielä tänä keväänä muuttuva osanen, kun taiteilijapariskunnan vauva syntyy. Jaanisoo tulee isäksi neljättä kertaa. Hänellä on entuudestaan yksi aikuinen ja kaksi alakouluikäistä lasta, jotka jakavat arkea kahden kodin välillä Suomessa. Isyys, kuten kaikki muutkin elämän tärkeät kokemukset, ovat osaltaan muovanneet Jaanisoota myös taiteilijana.

”Mutta tuskin sentään koskaan alan tehdä varsinaista vauvataidetta!” mies nauraa ja viimeistelee harmaan lokkiveistoksen ilkikurista silmää tarkalla kädellä.

08.02.2018