Ulla Lindqvist elää lastensuojelutyötä koko olemuksellaan. Ammattilainen on oppinut löytämään toivon tukalimmistakin hetkistä.

Komea kivilinna katselee merelle upealla suurlähetystöalueella Eirassa. 1900-luvun alkuvuosikymmenillä rakennetussa talossa työskennellään lasten tarpeiden eteen. Täällä kehitetään ja edistetään lastensuojelun parissa toimivien järjestöjen, kuntien ja valtiovallan yhteistyötä valtavana 93 järjestön ja 39 kunta- ja kuntayhtymäjäsenen kokonaisuutena.

“Tämä on tällainen lastensuojelun suurlähetystö”, Lastensuojelun Keskusliiton ohjelmapäällikkö Ulla Lindqvist kuvailee puitteita ja toimintaa.


“Koska lapsi ansaitsee parasta.”

Lindqvistin työ koostuu erilaisten hankkeiden kehittämistyön tukemisesta ja johtamisesta. Polku lastensuojelutyön ytimeen on ollut polveileva ja alkanut vähän yllättäen käsitöistä.

Opettajavanhempien kuopus Keski-Suomesta rakasti nimittäin jo nuorena ompelemista. Kun Jämsän vaatetarjonta ei täyttänyt teinin odotuksia, tämä ompeli asuja itse. Kun tuli aika lähteä opiskelemaan, Lindqvistin suunta oli selvä. Hänestä tulisi tekstiilityön opettaja.

Opiskeluaikana Lindqvist näki yliopiston ilmoitustaululla ilmoituksen, jossa haettiin Kätilöopiston sairaalaan osa-aikaista tuntiohjaajaa. Pian Lindqvist vietti muutaman tunnin viikossa sairaalassa pitempään majoittuvien odottavien äitien seurassa käsitöiden parissa. Siellä näyttäytyivät varsin kirjaimellisesti elämän ja kuoleman kysymykset, mutta lopullinen sysäys nykyisiin hommiin tapahtui seuraavassa työpaikassa, Helsingin Ensikodissa käsityön ohjaajan sijaisena.

“Työskentelin vanhemmuudessaan tukea tarvitsevien nuorten äitien ohjaajana, ja siinä työssä virisi kiinnostukseni sosiaalialaan. Niinä hetkinä tehtiin paljon muutakin, kuin pisteltiin neulalla kankaaseen.”

Ulla Lindqvistin polku lastensuojelutyön ytimeen on ollut polveileva. Työ on opettanut, miten hyvin pienetkin asiat voivat vaikuttaa ihmisen elämässä isosti. Erityisesti Lindqvistiä puhuttelee ajatus siitä, että hyvin vaikeissakin tilanteissa on aina toivo.

Ihmisten elämäntarinat jäivät pitkäksi aikaa Lindqvistin mieleen. Erityisen paljon puhutteli eräs äiti, joka kävi käsityökerhossa monta vuotta sanomatta juuri sanaakaan. Hän vain ilmestyi paikalle kerran kuussa.

“Liikutuin kyyneliin, kun nainen sitten kerran kertoi kerhon olleen hänelle elämän tärkeimpiä asioita. Hän kävi siellä tekemässä vaatteita lapselleen, pohti samalla omaa äitiyttään ja ajatteli lastaan. Opin silloin, miten hyvin pienetkin asiat voivat vaikuttaa ihmisen elämässä isosti. Minua puhuttelee ajatus siitä, että hyvin vaikeissakin tilanteissa on aina toivo, kun tarpeeksi pohditaan asioita.”

Ensikodilla vierähti vuosikymmen. Siinä ajassa Lindqvist ehti töiden ohella valmistua tekstiilityönopettajaksi, hankkia sosiaalityöntekijän pätevyyden ja opiskella psykoterapeutiksi.


Halu auttaa paloi vahvana, vaikka välillä tuntuikin raskaalta.

Kun muodollinen pätevyys oli plakkarissa, Lindqvist jatkoi Ensikodilla sosiaalityöntekijänä. 1990-luvun lama kylvi kosolti ongelmia kaikkialle, ja kurjuus näkyi väkevästi myös haavoittuvaisessa asemassa olevien lapsiperheiden arjessa. Ongelmat tuntuivat syvenevän koko ajan, ja nuori työntekijä kantoi huolia kotiin.

“Olin ahdistunut ajatuksesta, etten voi auttaa ihmisiä tarpeeksi. Otin työn hyvin vakavasti, eikä minulla ollut kokemuksen tuomaa taitoa käsitellä tunteitani. Se oli hyvin haastavana elämänvaihe, vaikka työ tarjosi paljon ilonkin aiheita”, Lindqvist muistelee.

Ensikodista Lindqvist siirtyi Setlementtiliittoon vetämään yhteisöprojektia ja siitä lyhyeksi jaksoksi SOS-Lapsikylään. Seuraavat viisi vuotta hän työskenteli Helsingin kaupungille, kunnes siirtyi Lastensuojelun Keskusliittoon syksyllä 2011.


”Tasapainon etsiminen on elinikäistä oppimista.”

Kaikkialla työn punaisena lankana oli perheen pienimmäisten auttaminen ja mahdollisimman hyvän vanhemmuuden tukeminen niissäkin perheissä, joissa lähtökohdat ovat vaikeat esimerkiksi mielenterveyden ongelmien, päihteidenkäytön, sairauksien tai muiden haasteiden keskellä.

Töissä on ollut pakko opetella huolehtimaan omastakin jaksamisesta. Hädän ja epätoivoisiltakin tuntuvien tilanteiden äärellä ei auta tempautua mukaan murheeseen, vaikka myötäeläisikin voimakkaasti. Nykyisin Lindqvist osaa olla tarkkana. Hän saa työnohjausta ja osaa tunnistaa, milloin meinaa mennä liikaa mukaan muiden murheisiin.

“Nykyisin tarkkailen olojani ja teen myönteisiä valintoja. Hyödynnän tarkkaan myös työnohjauksen ja puran siellä mieltäni. Tasapainon etsiminen on elinikäistä oppimista”, Lindqvist tuumaa.

Yksi ymmärrys omasta työskentelytavasta on ollut pääseminen sinuiksi tunteiden kanssa. Lindqvist liikuttuu edelleen ihmisten tarinoista ja toteaa, että itku saattaa tulla pintaan, niin kuin naurukin. Aiemmin hän vähän häpesi ja pyyteli sitä anteeksi. Usein saatetaan ajatella, että tunteileva tyyppi on jotenkin heikko ja epäpätevä, mutta asian voi nähdä toisinkin.

“Dialogisen johtamisen koulutuksessa sain kerran palautetta siitä, että tunteet ovat loistava voimavara ja hieno asia. Kehuttiin rohkeaksi, kun uskallan ne näyttää. Kukaan ei ole koskaan sanonut minulle sellaista! Ymmärsin, että kun tunteet tulevat esiin, näyttää samalla asian olevan itselle tärkeä ja merkityksellinen.”


”Ulkoisten paineiden puristuksessa voi unohtaa, mikä on tärkeintä.”

Lastensuojelun Keskusliiton koordinoima ja Lindqvistin johtama 6-vuotinen Emma & Elias -ohjelma on juuri saatu päätökseen Hämeenlinnan Raatihuoneen komeissa puitteissa. Ohjelmassa keskityttiin yläkouluikäisten ja sitä nuorempien lasten kasvuolosuhteiden parantamiseen. Pyrkimyksenä oli muun muassa rakentaa ja vahvistaa lastensuojelun eri toimijoiden välistä yhteistyötä, nostaa esiin lapsiperheiden elämään liittyviä haasteita ja epäkohtia sekä tukea lapsiperheiden arjen hallintaa.

Loppujuhlassa Lindqvistille ojennettiin kunniakirja, jossa hänet nimetään avustusohjelman Mamiksi. Huolehtija ja kuuntelija kantaa arvonimensä ylpeydellä.

Emma ja Elias -ohjelma oli Lindqvistille varsinainen kohtaamisen korkeakoulu. Sen puitteissa toimi 35 erilaista hanketta ja 79 ihmistä liki 60 järjestöstä ja yhdistyksestä. Massiivisen urakan keskellä voimat loppuivat välillä. Lastensuojeluun palavasieluisesti suhtautuva ammattilainen löysi liian usein itsensä pyörittelemästä papereita.

“Neljännen vuoden kohdalla olin täysin loppu. Motivaationi oli matalalla. Käänne tapahtui Neuvolapäivillä, kun istuin alas kolmen eri hankkeen työntekijöiden kanssa. Puhuimme avoimesti tunteistamme ja pohdimme työtämme. Silloin tajusin, että olin humpsahtanut ihan väärille teille. Minuahan motivoivat ihmiset ja keskustelut! Olin kadottanut ulkoisten paineiden ja vaatimusten puristuksessa itselleni tärkeimmän asian.”

Kohtaamisen jälkeen Lindqvist muutti työskentelynsä asennetta ja motivaatio palasi kohisemalla. Kehittämismaailman sudenkuoppa ei imaissutkaan häntä.

“Aloin hankkeiden sijaan katsoa taas ihmisiä. Keskityin numeroiden tuijottamisen sijasta siihen, ketkä ovat rakentamassa perheille hyvinvointia. Ihmisiin keskittyminen on minulle ainoa tapa saada aikaan myös numerotulosta.”


Järjestökentällä kaikki riippuu rahoituksesta.

Emma & Elias -ohjelman jälkeen Lindqvistin on pitänyt taas hetki tuumata, mitä sitä isona tekisikään. Järjestökentällä kaikki riippuu rahoituksesta. Sitä on kerrallaan tarjolla vain muutamaksi vuodeksi ja muutamassa vuodessa on innostuttava, tehtävä ja pääteltävä projekti. Lyhyt pätkätoiminta on erityisen kimuranttia, kun toimitaan hyvin haavoittuvan ihmisryhmän, apua tarvitsevien lasten ja perheiden kanssa.

“Tietysti se on turhauttavaa! Mutta uskon, että olemme menossa parempaan suuntaan. Nykyisin osaamme jo paremmin suunnitella kokonaisuuden kestävämmäksi heti hankkeen käynnistysvaiheessa ja yhteistyössä rahoittajan kanssa. Se onkin tärkeää. Jos aloitetaan jotakin hyvää ja sitten rahoituksen loppuessa ihmiset jäävät tyhjän päälle, tulee rumaa jälkeä.”

Esimerkiksi tätä sirpaleisuutta ja epävarmuutta torjumaan ollaan juuri kehittelemässä Suomen ensimmäisiä tulosperusteisia rahoitussopimuksia. Lasten, nuorten ja perheiden hyvinvointia edistävän SIB-rahaston takana on FIM. Se toimii yhteistyössä Lastensuojelun Keskusliiton ja Epiqus Oy:n kanssa.

Vaikka lastensuojelun piirissä puhutaan paljon asenteesta ja kehittämistyöstä, Lindqvistin mukaan jotkut asiat ovat myös ihan konkreettisesti ratkaistavissa rahalla. Siihen tarvitaan vain päättäjiltä rohkeutta katsoa tilanteita kauaskantoisemmin ja päätös pistää euroja pinoon.

Iso merkitys on tietysti myös julkisella rahalla. Lindqvist muistuttaa, että vaikka lastensuojelun piirissä puhutaan paljon asenteesta ja kehittämistyöstä, paljon voidaan ratkaista myös puhtaasti pistämällä euroja pinoon, jos päätöksentekijöillä vain riittää rohkeutta ja määrätietoisuutta katsoa tilanteita kauaskantoisemmin. Hän käyttää esimerkkinä lapsilisän maksamisen jatkamista 18 ikävuoteen asti ja toisen asteen opiskelumateriaalien tekemistä maksuttomiksi. Keskusliitolta on lähetetty molemmista muutoksista viestiä päättäjien suuntaan.

“Uudistuksilla olisi huikean suuri apu niissä perheissä, joissa joudutaan tekemään kipeitä ratkaisuja lapsen opintien jatkumisesta, jos talous on tiukalla. Huomioiminen ja muu hyvä on tietysti tärkeää, mutta jotkut asiat ovat myös ihan konkreettisesti ratkaistavissa rahalla. Siihen tarvitaan vain päätös. Lapsilisän lisääminen tietäisi 85 miljoonan euron panostusta vuosittain, mutta sen myönteiset vaikutuksetkin olisivat valtavat.”


Lindqvistin haaveena on todellinen vallankumous.

Aivan äskettäin varmistui, että Lastensuojelun Keskusliitto saa rahoituksen suureen perhekeskushankkeeseen, jota Lindqvist on ollut mukana suunnittelemassa jo vuosia. Myös tämä projekti liittyy lasten ja vanhempien hyvinvointia edistävän yhteistyön kehittämiseen.

Lindqvistin haaveena on elämän mittainen palvelupolku, jonka varrella lapsen ja vanhempien tukena on joukko joustavasti tukea tarjoavia ammattilaisia. Ihannetapauksessa jo neuvolassa olisi vastassa terveydenhoitaja, joka osaisi kertoa, millaisia askelmia syntymättömän lapsen elämän varrelle on rakennettu perhettä tukemaan. Voitaisiin puhua tukimahdollisuuksista ja erilaisista järjestöjen toiminnasta ilman kankeita rajoja tahojen välillä.

“Olisi upeaa viestiä epävarmalle vanhemmalle, että meitä on täällä iso joukko sinua varten, kun elämän varrelle aina mahtuu myös yllätyksiä. Meiltä puuttuu vielä tämänkaltaista kokonaisvaltaista otetta hyvinvointiin ja lastensuojeluun. Uudessa ajattelussa lastensuojelussa nähdään lapsesta katsoen koko elämän kaari. Sellainen on tosi kaukana jäykistä sotelokeroista ja sekavista palveluhimmeleistä. Ihmisen täytyy näkyä byrokratian keskeltä kirkkaasti koko ajan, ja minun tehtäväni on tuoda sitä esiin jatkuvasti.”

20.12.2017