Arvokkainta lapselle on aika ja läsnäolo. Jussi Järvinen sitoutui lasten syrjäytymistä ehkäisevän Iceheartsin joukkueen vetäjäksi yli vuosikymmeneksi. Samalla vaihtui kotikaupunki. 

On kaksi kehää. Toisesta, ulkopuolisuuden ja erilaisuuden kehästä, tulee helposti tuhoisa. Se saa uskomaan, että kaikki muut ovat tuolla jossain, enkä minä pääse sinne. Se saa ajattelemaan, että olen erilainen ja kaukana muista ihmisistä.

Toinen kehä on yhteisten nimittäjien kehä. Sen piirissä ajatukset etsivät yhteisiä ominaisuuksia, kiinnostuksenkohteita ja mahdollisuuksia. Sillä kehällä on helppo nähdä, miten samankaltaisia ihmiset lopulta ovat.

Jussi Järvinen, 34, on miettinyt kehiä ensin omalla kohdallaan ja myöhemmin ekaluokkalaisten poikien elämässä. Kokemukset porukkaan kuulumisesta ja omasta paikasta ovat kaikille ihmisille tärkeitä. Juuri siksi Icehearts on perustettu. Se on yhdistys, joka ehkäisee nuorten syrjäytymistä joukkueurheilun kautta.

On oikeastaan sattuma, että Järvinen päätyi tähän työhön. Hän ei haaveillut työskentelemisestä lasten ja nuorten parissa – kunnes sitten sitoutui kokonaiseen joukkueeseen seuraavaksi 11 vuodeksi.


”Joukkueurheilu opetti minulle tärkeitä taitoja, kuten vuorovaikutusta.”

Vuonna 2014 Iceheartsin perustaja Ville Turkka puhui radiossa, ja Järvinen huomasi nyökyttelevänsä itsekseen. Hän oli viimeistelemässä sosiologian lopputyötään. Turkka puhui varhaisen puuttumisen mallista ja joukkueurheilusta, joka tukisi koulua ja sosiaalityötä.

SIB on lyhenne sanoista social impact bond. Se merkitsee tulosperustaista rahoitussopimusta, jonka tavoitteena on edistää tietyn ryhmän hyvinvointia tuloksellisesti. Lapset-SIB-hankkeessa avun kohteena ovat lapset ja nuoret, ja Icehearts on yksi sen toimintamalleista. Kunnat, sijoittajat, järjestöt ja yritykset tukevat lasten, lapsiperheiden ja nuorten hyvinvointia ja ehkäisevät heidän syrjäytymistään.

Iceheartsissa urheilujoukkueiden aikuiset vetäjät sitoutuivat lasten kasvukumppaneiksi esikoulusta tai ensimmäisestä luokasta alkaen aikuisuuden kynnykselle asti. He pyrkivät antamaan lapsille joukkoon kuulumisen kokemuksia silloinkin, kun se tuntuu vaikealta. Järvisen mielestä tällainen pitkäkestoinen tuki tuntuu olevan tässä ajassa tiukassa. Etenkin joukkueajatus innosti häntä.

”Olin pelannut 15-vuotiaaksi asti jääkiekkoa maalivahtina, ja joukkueessa toimiminen oli antanut nuoruusvuosiini todella paljon. Ajattelen jopa, että se on ollut yksi tärkeimmistä paikoista opetella myöhemmin elämässä tarvittavia taitoja, kuten vuorovaikutusta. Huomasin kiinnostuvani Turkan puheista koko ajan lisää.”

Järvinen oli vähällä soittaa Turkalle saman tien, mutta elämässä oli meneillään hektinen vaihe. Icehearts jäi muutamaksi vuodeksi mielen perukoille, kun vastavalmistunut Järvinen yritti päästä kiinni työelämään. Omaa paikkaa ei vain löytynyt. Kaikki muut tuntuivat saavan töitä, Järvinen ei. Turhautti ja tympi. Kaveri kannusti häntä hakemaan alakouluun kouluavustajan hommiin, mutta ajatus tuntui ensin vieraalta. Kun muutakaan työtä ei löytynyt, Järvinen päätti kokeilla.

”Luokassa huomasin heti viihtyväni erityisesti ykkös-, kakkos- ja kolmasluokkalaisten kanssa. Työskentelin avustajana ja opettajien sijaisena lopulta kaksi vuotta.”


”Huomasin, miten tärkeitä omassa elämässäni olivat olleet sellaiset kohtaamiset, joihin liittyivät ymmärretyksi tuleminen ja hyväksyminen.”

Koulukokemus muutti Järvistä. Hän päätti lähteä opiskelemaan opettajan pätevyyden ja päätyi seuraaviksi vuosiksi Jyväskylään opiskelemaan pedagogisia opintoja, filosofiaa ja psykologiaa. Opetusharjoittelu oli itsetutkiskelun aikaa.

”Aloin pohtia joukkoon kuulumisen merkitystä ja oikeanlaisten kohtaamisten tärkeyttä. Huomasin, miten tärkeitä omassa elämässäni olivat olleet sellaiset kohtaamiset, joihin liittyivät ymmärretyksi tuleminen ja hyväksyminen. Minussa kasvoi halu välittää tätä eteenpäin.”

Kun hän alkoi etsiä töitä kaksi tutkintoa suoritettuaan, vastassa oli taas haasteita.

”Huomasin joutuneeni korkeasti koulutetun vastavalmistuneen loukkuun. Avoimia opettajan paikkoja oli vähän ja jokaiseen huimasti hakijoita. Tuntui hurjalta, etten päässyt edes haastatteluun enkä saanut oman alani töiden lisäksi oikein mitään muitakaan hommia.”


”Työn löytyminen pitkäksi aikaa tuntui pelastavan minutkin syrjäytymiseltä.”

Sitten eteen tuli tuttu juttu menneisyydestä. Järvinen näki työpaikkailmoituksen, jossa Iceheartsille haettiin ruotsinkielistä kouluttajaa. Porukan arvomaailma tuntui koulukokemuksen jäljiltä entistä omemmalta, mutta hän osasi ruotsia vain auttavasti.

Järvinen rohkaistui ottamaan yhteyttä, jutteli vetäjän kanssa ja innostui lisää. Työ ei kuitenkaan onnistuisi häneltä ruotsiksi, joten tilanne jäi vielä hetkeksi auki.

Muutaman kuukauden kuluttua, kesällä 2018, Järvinen sai soiton, jossa kysyttiin, vieläkö homma kiinnostaisi. Uuden toimipisteen toiminta oli alkamassa, mutta kouluttajan paikka ei ollut ehtinyt avoimeen hakuun. Yksi mutka matkassa oli: paikka oli auki Hämeenlinnassa, 230 kilometrin päässä Järvisen kotikaupungista.

Oli toinenkin haaste, ja aika iso. Iceheartsin aikuiset sitoutuvat toimintaan lasten täysi-ikäistymiseen asti. Piti siis nopeasti tehdä päätös muutosta vieraaseen kaupunkiin ja sitoutumisesta työhön 11–12 vuodeksi. Loikka tuntui melkoiselta. Enemmän kuitenkin innostavalta kuin hermostuttavalta.

”Olin opiskellut viimeiset seitsemän vuotta, ja koko ajan oli näyttänyt siltä, että työmahdollisuudet muuttuvat epävarmemmiksi. Työn löytyminen vieläpä pitkäksi aikaa kerralla tuntui siltä, että pelastan samalla itseni syrjäytymiseltä”, Järvinen sanoo ja nauraa.

”Ajattelen myös, että pelko on suurin este uuden oppimiselle. Uuden tekeminen vaatii rohkeutta heittäytyä. Tilaisuus tuli minulle juuri oikeaan aikaan.”

Kahden kuukauden päästä Järvinen kantoi muuttolaatikot uuteen kotiinsa kaupungissa, josta ei tuntenut ketään. Hän hankkiutui Nummen ja Jukolan kouluille ensin luokka-avustajan hommiin. Siitä tehtävästä käsin oli mahdollista tutustua ekaluokkalaisten ryhmädynamiikkaan ja miettiä, ketkä oppilaista voisivat sopia ensimmäiseen Hämeenlinnan joukkueeseen.

Järvinen jutteli opettajien, sosiaalitoimen edustajien ja vanhempien kanssa, ja syyskuun lopussa kasassa oli yhdeksän poikaa, joiden kanssa käynnistyi poikien sanoin ”Jussin IP” eli iltapäiväkerhon kaltainen ryhmä. Se kokoontuu neljästi viikossa koulun päättymisen jälkeen.  


Jalkapallon kautta pääsi tekemään jotain tärkeää: antamaan runsaasti kehuja.

Aluksi jännitti – Järvistä ja poikia yhtä lailla. Yksi kokematon mies ja yhdeksän poikaa ihmettelivät tovin toisiaan. Sitten luotiin yhteiselle touhulle säännöt ja käytiin tutustumaan. Uusi työ oli intensiivistä.

”Ryhmä on vähän kuin vetyä ja happea. Niistä on erikseen mahdoton sanoa, että yhdistelmästä on tulossa vettä. Lapset ovat yksittäin ihan eri tyyppejä kuin ryhmässä. Aina välillä tulee melkoisia yllätyksiä, kun kuvittelen homman menevän oikeaan suuntaan, ja sitten se leviääkin kunnolla. Levottomuus kasvaa porukassa helposti useaan potenssiin.”

Apu löytyi jalkapallosta. Pyöreä työväline alkoi tuntua Järvisen jaloissa melkein apuvalmentajalta. Pelissä oli hyvä imu, ja sen kautta oli mahdollista laittaa toiminnalle ja käytökselle selvät rajat. Pelin kautta pääsi myös tekemään jotakin tärkeää: antamaan runsaasti kehuja.

”Etenkin jos on tottunut olemaan luokassa se levoton tyyppi, voi positiivisen palautteen saaminen olla todella harvinaista. Pelatessa kehuminen on tosi helppoa. Aina löytyy joku hyvä hetki, johon tarttua. Se on loistava työkalu.”

Nyt porukka on pelannut jalkapalloa, retkeillyt ja keräillyt roskia puolen vuoden ajan. Pojat ovat alkaneet asettua. Muutoksen näkee helpoiten hymystä, joka syttyy pelatessa. Ja siitä, että joku yrittää tänään vähän pidempään kuin eilen eivätkä hanskat tipu hetken epäonnistumisesta.


Ei ole mikään pikku juttu luvata olla lapsen elämässä aikuisuuteen asti.

Jos toiminta isossa porukassa ei välillä ota sujuakseen, Järvinen viettää lasten kanssa aikaa kaksin tai pienemmällä porukalla. Keskeistä on, että toimintaa voidaan räätälöidä kulloiseenkin tarpeeseen eikä kenestäkään päästetä irti.

Luottamuksen rakentumisesta kielivät hetket koulun pihalla – kun joku pojista hymyilee ja tulee luokse. Lapset eivät juuri teeskentele. Sekin, että joku kiukuttelee kunnolla, on merkki läheisyydestä.  

”Sellaistahan ei tehdä, jos ei ole luottoa. Kun pojat uskaltavat näyttää nekin tunteet, tiedän heidän uskovan siihen, etten ole lähdössä mihinkään. Myös negatiivisten tunteiden näyttämistä täytyy saada harjoitella, ja tässä se onnistuu.”

Ei ole mikään pikku juttu luvata olla lapsen elämässä aikuisuuteen asti. Juuri pitkä sitoutuminen tuntuu Järvisestä tärkeältä. On tässä hektisessä maailmassa arvokasta, että suhteen rakentumiselle annetaan reilu vuosikymmen aikaa.

”Aluksi se tuntui siltä kuin vastavalmistuneelle kuvanveistäjälle olisi annettu valtavan monumentin paikka keskeltä kaupunkia ja käsketty veistää 11 vuotta siitä kylmiltään. Mutta minua auttaa ajatus siitä, että teemme taideteosta yhdessä. On hauskaa nähdä, mitä siitä vuosien saatossa muodostuu.”

Loppuvuodesta Järvinen sai Hämeenlinnaan apulaisen, ja joukkuetoimintaa aletaan laajentaa esikouluikäisten pariin. Kun vuodet vähitellen kuluvat, Järvisen joukkueen toiminta muovautuu poikien kasvun mukana. Pikkuhiljaa porukka valitsee sopivan lajin, ja käydään pelaamassa matsejakin. Järvinen toimii silloin valmentajana.

”Se tulee olemaan taas ihan uusi tilanne. On huikea ajatus, että minä saan olla näkemässä näiden poikien kasvun: peruskoulun päättymiset, ensimmäiset työpaikat ja muut käänteet. Kuulostaa tosi siistiltä saada olla kasvattajana rinnalla niin pitkään.”

Jo nyt Järvinen on saanut toiminnasta paljon. Hän on kokenut itsekin aikoinaan ulkopuolisuutta ja haluaa nyt tarjota lapsille porukkaan kuulumisen kokemuksia. Häntä puhuttelee Hermann Hessen ajatus ajan kulusta.

”Hesse kirjoittaa kirjassaan Gertrud, että ihminen pystyy kertomaan tarkan rajan nuoruuden ja vanhuuden välillä. Se on raja, jossa ruvetaan elämään toisten hyväksi sen sijaan, että elettäisiin aina itsensä hyväksi. Minusta tuntuu, että tämän työn vastaanottaminen on ollut sen rajan löytämistä. Tuntuu hyvältä olla näille pojille läsnä ja antaa heille itsestäni. Samalla saan itsekin kuulua tiiviisti porukkaan.”

20.12.2018