Suomen luetuin lintukirjailija, ornitologi Lasse J. Laine, näkee luonnossa jatkuvasti uutta. Linnuilla on ihmisille opetettavaakin.

“Mitä pienempi tie, sen paremmat linnut!”, toteaa khakinväriseen asuun pukeutunut Lasse J. Laine, 71, kun musta neliveto hytkyy iljanteisella kinttupolulla.

Takakonttiin on pakattu liki metrin mittainen teleobjektiivi, kaukoputki ja kiikareita. Olemme matkalla Länsi-Uudenmaan parhaalle lintutornille, Raaseporin Lepinjärvelle, joka houkuttelee keväisin mittavan kavalkadin siivekkäitä ihmeteltäväksi.

Kun auto on saatu läpi rospuuttoreitin ja on aika jalkautua metsäpolulle, katkeilee käynti vähän väliä. Laineen käsi nousee, katse tarkentaa oksiston korkeudelle, kulmat kurtistuvat aavistuksen, ja sitten:

“Sehän on puukiipijä! Tuo zizizizizi! Se laulaa hennolla äänellä ja nappaa naskalinokalla hyönteisiä kaarnan raosta.”

FIM_Lounge_ornitologi_Lasse_J_Laine
Lintumatkat ovat ornitologille rakkaita. Laine onkin matkannut linturetkien oppaana esimerkiksi Siperiassa, Venezuelassa ja Bulgariassa.

Ja hetken päästä: “Kas! Talitintti! Viherpeippo! Jos muuten tuntee peipon, tuntee suurimman osan Suomen linnuista”, Laine nauraa. “Se on nimittäin runsain lintumme pajulinnun ohella. Koko maassa pajulintu nousee vähän edelle, niitä on Lapissa niin paljon.”

Siinä missä tavallinen metsäpolulla astelija kuulee ensin vain yhtenäistä äänimassaa, poimii harjaantunut korva kaaoksesta hetkessä toistakymmentä tuttua. Ja kun hetki on kuljettu, alkaa aloittelijakin erottaa selkeitä sävelmäntapaisia.

“Punatulkun hento vihellys hjyy ja viitsi viitsi viitsi! Kuusitiainen! Ja vielä hippiäinenkin! Suomen ja koko Euroopan pienin lintu”, Laine ilahtuu. “Moni minun ikäiseni ei tätä ääntä enää kuulekaan. Hippiäisen ääni on niin korkea, 10 000 hertsiä. Parin vuoden päästä se ei enää todennäköisesti minulle kuulu”, Laine toteaa. Mutta haikeutta ajatukseen ei liity.

Mies, joka on matkannut lintujen perässä liki sadassa maassa ja nähnyt yli puolet maailman lintulajeista, on jo huimasti kuullutkin.

Lintu- ja luontokirjojen kuvaaminen vie tolkuttomasti aikaa. Uusia kirjaideoita muhii silti jatkuvasti mielessä.

Laineen kanssa kulkiessa tuntuu vähän kuin matkaisi lintukirja mukanaan, ja tavallaan onkin juuri niin. Tämän miehen kynästä ovat nimittäin peräisin ne yli puolesta miljoonasta suomalaiskodista löytyvät lintu- ja luontokirjat, joista moni on oppinut tunnistamaan lintulautansa vieraat ja rantaretkien laulajat. Ensimmäinen, Suomalainen lintuopas (Helsinki Media), ilmestyi vuonna 1996. Sen jälkeen kirjoja on ilmestynyt yhteensä parikymmentä, tuoreimpana tämän kevään tulokas, Suomen linnut, harrastajan opas (Otava).

Mies on kerännyt teoksillaan myös komean kokoelman palkintoja, kuten Valtion tiedonjulkistamispalkinnon vuonna 2011 sekä Vuoden kaunein kirja -palkinnot vuosina 1996 ja 2013.

Laine ei ainoastaan kirjoita linnuista, vaan myös valokuvaa teoksiinsa mahdollisimman paljon itse. Ollaan osaavissa käsissä.

Laine tunnustautuu esteetikoksi. Häntä puhutteleekin linnun elintapojen ja laulun lisäksi erityisesti myös kiva ulkomuoto. Yksi suosikeista on pyrstötiainen.

Lintutornia lähestyttäessä Laine kuulee kalalokit. Ne huutavat kovalla mekkalalla.

“Ajavat ehkä jotain petolintua. Varoittavat haukasta tai kotkasta.”

Ja kun rantaan päästään, kaartaa taivaalla komea merikotka. Se juuri taisi lokkilaumaa hermostuttaa.

“Valkea pyrstö. Tämä on siis vanha yksilö”, Laine opastaa.

Jäällä, jo auenneen veden reunassa, istuu ja kuljeskelee suuri joukko laulu- ja kyhmyjoutsenia sulassa sovussa. Myös metsä- ja kanadanhanhet ovat jo täällä. Laine tunnistaa lajeja kaukoputken avulla ja vinkkailee tiirailemaan. Välillä mies nappaa kameran, jos nyt liki 10 kilon painavaa järkälettä noin vain napataan, ja tähtää taivaalle. Yli lentää komeita parvia.

“Hei! Luhtakanakin päräytti tuosta ruovikosta!”

Innostus tarttuu väkisin. Lintujen erottamiseen on helppo jäädä vähän koukkuun, ja niin kävi Laineellekin. Ihan ensimmäinen oma tunnistus tapahtui 10-vuotiaana. Kun omituinen ääni kuului, poika seurasi sitä äänen lähteelle. Kun kumma lintu sitten katosi kiven koloon, oli pakko selvittää, mikä otus on.

“Se oli kivitasku! Tuntui hauskalta saada ratkaistua askarruttamaan jäänyt asia”, Laine muistelee.

Laine kertoo, että nykyisin yhä useampi lintubongari on nainen. 1960–70-lukujen aikaan vakavasti harrastavia naisia oli torneilla todella vähän.

Täyteen roihuun linturakkaus leimahti kuitenkin vasta 15-vuotiaana, kun opettaja vei luokan kevätretkelle Vantaan Pitkäkoskelle. Siellä lauloi lintu upeasti 5–6 metrin päässä kuulijoistaan. Laine kavereineen koetti selvittää mistä linnusta oikein on kyse. Kultarinnaksi laulaja paljastui lopulta oranssinpunaisen kitansa ansiosta. Laine oli myyty.

“Sain 18-vuotiaana vanhemmilta kunnon teleobjektiivilla varustetun kameran ja lintujen kuvaaminen alkoi. Nyt tietokoneen uumenissa on satojatuhansia otoksia ja vielä parikymmentätuhatta vanhaa diaa päälle. Missähän välissä nekin selvittäisi!”

Luontoinnostus vei Laineen aikoinaan yliopistoon ja viittä vaille väitelleeksi ornitologiksi. Akateeminen maailmakin kiinnosti, mutta samaan aikaan lintuhavaintoja oli alkanut mennä kaupaksi erilaisiin julkaisuihin Helsingin Sanomia myöten, ja viestinnän työt imaisivat mukanaan. Laine työskenteli yli 30 vuotta lehdistössä, vakituisimmin jo lakkautetun Eläinmaailma-lehden toimittajana. Samalla alkoivat eri puolille maapalloa suuntautuneet linturetket, joiden oppaana Laine toimii edelleen.

Laine toimi kymmenen vuotta harvinaisten lintujen havaintoja ruotivan rariteettikomitean puheenjohtajana. Miehen osaaminen näkyy niin ikään mittavassa joukossa nimettyjä lintuja. Kun valtavalle määrälle lajeja kehitettiin suomenkieliset nimet, meni työhön yli 20 vuotta. Nykyisin esimerkiksi Havaijin merillä liihottaa eräs tutun kuuloinen siivekäs: laineviistäjä.


”Peipot ovat Paula Koivuniemiä. Punarinta taas oman elämänsä Charlie Parker.”

“Oho! Kuuntelepa!” Siellä se nyt laulaa, punarinta, Laineen lempilintu. Tämän kevään ensimmäisen laulunsa. “On se niin herkkä, upeaa! Se on sellainen pillikinttuinen pullukka. Siinä on kaikki, mitä linnulta voi vaatia!”

Punarinta lavertelee jossakin tervalepikon uumenissa, mutta pieni peijakainen kätkeytyy hienosti oksistoille. Laineella on kuitenkin ässä hihassa. Kun puhelimen sovelluksesta soittaa pienen pätkän kosiolaulua, lennähtää punarinta katseluetäisyydelle: ensin varovasti vähän lähemmäs, ja sitten jo ihan viereen. Nyt sen komea, kuparinpunainen rinnus loistaa lehdettömien oksien lomasta ja laulu kantaa vielä kiihkeämpänä.

“Mutta tätä temppua ei saa tehdä kuin harvoin, ettei sotketa soidinmenoja”, Laine muistuttaa.

Lintumestari kertoo, että jokainen lintu on opeteltava kuulemaan erikseen, ja kaikilla on vielä useita ääniäkin. Ne varoittavat, kutsuvat ja houkuttavat pariutumaan. Lintujenkin laulutaito vaihtelee huomattavasti, sekä lajin että yksilön mukaan. Kaksi laulutyyliä voi erottaa erityisesti.

“Sellaiset linnut, jotka laulavat toistaen samaa ohjelmistoaan hyvin samankaltaisena kerta toisensa jälkeen, kuten peippo, ovat Paula Koivuniemiä. Hänkin esittää kerta toisensa jälkeen tutut kappaleet. Punarinta taas on kuin taitavin jazzmuusikko – oman elämänsä Charlie Parker. Se improvisoi melodioitaan ja pistää sovituksissa omiaan.”

Jotkut linnuista ovat kelpo huijareita. Niin kuin närhi, joka matkii suvereenisti vaikkapa hiirihaukkaa.

“Lintujen äärellä oppii sen ihmiselämässäkin olennaisen läksyn, ettei pidä uskoa ihan kaikkea kuulemaansa”, Laine tuumaa.

Jäällä tepastelee pitkätöyhtöinen töyhtöhyyppä. Haukka kaartaa puiden rajassa.

“Naaras ruskosuohaukka”, toteaa Laine tarkastettuaan linnun muodon, siipien mallin, pyrstön ja värityksen.

Harjaantunut silmä erottaa nopeasti sävyjä ja poikkeuksia.

Ensin Laine kiinnostui kasveista, mutta 15-vuotiaana linnut veivät voiton. Sama tunnistamisen haaste viehättää kummassakin puuhassa.

Laine kirjasi jo nuorena poikana kaikki lintuhavainnot muistikirjaan Niitä löytyy miehen kotoa hyllymetreittäin. Sivuille on kerättynä piirroksia, lehtileikkeitä ja tulokkaiden aikatauluja.

 “70-luvulla kanadanhanhi on ollut sellainen harvinaisuus, että on pitänyt oikein kuva piirtää! Nyt hanheen törmää tahtomattaankin kaikkialla.”

Juuri tämä onkin kiinnostavaa lintuelämässä. Ajat muuttuvat, eikä tarkkailijan maailma tule koskaan valmiiksi.

“Uusia lajejakin vielä löytyy, mutta ennen kaikkea tunnistaminen kehittyy ja tarkentuu. Myös lintujen käyttäytyminen muuttuu ympäristön muokkaamana jatkuvasti, ja sitä on kiehtovaa seurata.”

Laine kertoo esimerkkinä luonnonvalinnan vaikutuksista pyrstötiaisen tarinan. Se tapasi Suomessa ankaran talven tullen kuolla joukolla nälkään. Sitten joku fiksu yksilö hoksasi seurailla, että muut pikkulinnut etsiytyvät lumen aikaan talojen pihoille.

”Kun pyrstötiaiset näkivät, että toiset linnut nokkivat pihoilla talia, nekin kokeilivat sitä. Uuden ravinnon löytäneet yksilöt houkuttelivat lajitoverit mukaan, ja nykyisin kanta pärjää Suomessa hyvin talvellakin.”

Yksi Laineen vuoden vakiojutuista, BirdLife Suomen järjestämä Tornien taisto, mitellään taas toukokuussa. Siihen saa osallistua missä tahansa Suomen yli 400 lintutornissa.

Laine paljastaa, että joihinkin lintuihin syntyy pieni pakkomielle. Ne on saatava nähdä. Niin kävi esimerkiksi linnulle, jolle pohdittiin pitkään suomenkielistä nimeä. Laine halusi nimeen mukaan linnun komeaa historiaa. Mayojen pyhänä lintuna pitämä mayaketsaali piti sitten päästä näkemäänkin.

“Ainoastaan Keski-Amerikassa asuva lintu on niin kaunis, että pidin sitä pitkään maailman kauneimpana. Se on upea, punaisen ja vihreän peitteinen lintu, jonka pitkistä, komeista sulista tehtiin Maya-kuninkaiden upeat päähineet”, Laine kertoo.

Nykyisin kauneimman sijaa pitää miehen tilastoissa paratiisilintujen huikean kaunis joukko.

“Ja kolibrit! Ne ovat fantastisia! Kaikkein pienin, alle kaksi grammaa painava kimalaiskolibri, minulta vielä havainnoista puuttuukin. On siis hyvä syy mennä vielä Kuubaan!”

20.04.2017