Sirkustaiteilija Salla Hakanpää työskentelee korkeuksissa ja syvyyksissä. Tuhansien tuntien rankka puurtaminen tiivistyy katsojan kanssa jaettuun kohtaamisen hetkeen. Samalla työ on jatkuvaa luottamusharjoitusta, jossa punnitaan pään ja kehon pitoa.

Puhelin soi Tukholmassa sijaitsevan harjoitussalin nurkassa. Puolivälissä huonekorkeutta, jossakin kolmen metrin kohdalla, Salla Hakanpää havahtuu ja laskeutuu puuvillaista köyttä pitkin alas. Hän pyyhkii käsistään enimmän hien sekä hartsin ja vastaa.

Sirkustaiteilija Hakanpäällä on meneillään Ruotsissa tämän vuoden neljäs intensiivisen teosharjoittelun jakso yhdessä uuden esityksen työryhmän kanssa. Juuri nyt ryhmä miettii uudenlaisia tapoja ripustaa köydet Hakanpään kiivettäväksi. He tarkastelevat myös, millaisiin materiaaleihin esityksen videoanimaatioita voisi heijastaa. Työnimellä The Veil Project valmistuva teos tulee käsittelemään ihmismielen sisäistä puhetta.

”Puuvillainen köysi on pelkistetty väline, joka sopii kaltaiselleni minimalismin ystävälle”, sanoo sirkustaiteilija Salla Hakanpää.

Tunteita herättävistä teoksistaan tunnettu Hakanpää viettää suuren osan ajastaan ilmassa killuen. Yhä useammin hän liikkuu myös veden alla. Zero Gravity Company -ryhmässä työskentelevä ilma-akrobaatti päätyi uima-altaaseen vähän varkain viitisen vuotta sitten. Erään teoksen tuoksinassa Hakanpää loukkasi ranteensa, eikä köydelle ollut hetkeen asiaa. Kuntoutuksena toimi uinti, ja vesi alkoi elementtinä vetää puoleensa uudella tavalla. Taiteilijaa viehättää painottomuuden tunne.

”Ilmassa kannatan itseäni koko ajan omalla energiallani, mutta vedessä olen kevyt. Vesi kannattelee ja ympäröi minut kaikkialta samaan aikaan. Se ottaa syleilyynsä.”

Kun Hakanpää yhdistää samaan teokseen sekä ilma- että vesielementtejä, katsoja huomaa joskus pidättävänsä omaakin hengitystään. Sukellusta edeltävän ilma-akrobatiaosuuden on oltava hidasta ja aktiiviseen hengittämiseen keskittyvää. Siinä riittää taiteilijan mukaan pureskeltavaa pitkäksi aikaa. Hakanpää ei mielellään valitse jompaa kumpaa elementeistään.

”Juuri nyt viihdyn ehkä vedessä paremmin. Silloin kun olen uuvuksissa, tunnelmassa on jotain lohdullisempaa. Mutta ilmassa koen myös hienoja hetkiä, kun löydän tasapainon hetkiä ja asentoja, joissa voin rentoutua. Nautin siitäkin.”


Vesi edustaa vapaasukellusta harrastavalle Hakanpäälle syvää, erityistä rauhaa.

”Pinnan alla on oltava tyyni, sillä mitä rauhallisemmin osaa olla niin henkisesti kuin fyysisestikin, sitä pidempään pinnan alla voi viipyä”.

Ja jos meinaa olla pinnan alla viisi minuuttia ja 38 sekuntia, kuten Hakanpää kykenee olemaan, on pakko totisesti rauhoittua. Taiteilijalle vedenalainen elämä on melkein meditaatiota.

”Se on myös omien rajojen aktiivista kartoittamista. Vapaasukelluksen allaslajien maailmanmestaruuskisoissa Serbiassa kuluneena kesänä venytin rajoja turhankin pitkälle. Kävin tajunnanmenetyksen puolella, eikä niin tietenkään pitäisi käydä, mutta tarkkaa takarajaa on vielä vaikea hahmottaa.”

Lapsena Hakanpää oli rämäpäinen tyyppi, joka harrasti vuosikaudet voimistelua. Polku alkoi telinevoimistelun parista jo kolmevuotiaana ja jatkui siitä joukkuevoimistelun ja rytmisen kilpavoimistelun maailmaan. Kun omat ryhmät yksi toisensa perään alkoivat kilpailla, Hakanpää pudottautui niistä pois.

”En pitänyt siitä, että piti kilpailla toisia vastaan ja joukosta etsittiin valioyksilöitä. En muutenkaan istunut porukkaan. Kun muut olivat linjakkaita joutsentyttöjä, minä olin semmoinen sorsa.”

Köysi on vaativa kumppani. Se polttaa, vääntää ja kirvelee toisin kuin ilma-akrobaattien yleensä käyttämä kangas.

Sorsasta kehkeytyi sirkustelija vähän sattuman kautta. Kymmenvuotias Hakanpää kokeili kaverinsa innoittamana sirkuskoulua ja laji imi hetkessä. Hän viihtyi lopulta Espoon esittävän taiteen koulussa aikuistumiseensa asti ja suoritti siellä taiteen perusopetuksen sirkusopinnot.

”En ajatellut sirkuksesta tulevan minulle ammattia, mutta etsittyäni vähän aikaa suuntaa lukion jälkeen päädyin kuitenkin hakemaan Turun Taideakatemian sirkusopintoihin täydennyshaussa juuri lukukauden alkaessa. Pääsin sisään ja aloitin saman tien.”

Hakanpää muistelee sirkuskoulua opintienä myös omien rajojen äärelle.

”Suhtauduin kaikkeen 18-vuotiaan ehdottomuudella ja purin treenaamiseen myös yksinäisyyttäni ja yleistä nuoruuden tuskaa. Opin arvottamaan itseäni sen kautta, miten ahkerasti treenaan ja missä kunnossa olen, enkä esimerkiksi sen kautta kuinka hyvin palaudun”, Hakanpää miettii.

Viime vuosien aikana 30-vuotias Hakanpää on alkanut availla näitä ajattelutapoja. Luova työ ja itsensä elättäminen taiteella on aina haasteellista, mutta ihan erityisen lisänsä siihen tuo se, että työvälineenä toimii oma keho. On samaan aikaan koukuttavan hyvä fiilis olla hyvässä kunnossa, pystyä tekemään asioita ja oppia uutta, mutta samalla pitäisi myös malttaa pitää itsestään huolta ja tietää, kun on aika hiljentää.

”Huippu-urheilijoilla on tukenaan valmentaja, joka neuvoo näissä asioissa. On eri asia valmentaa itseään. Omat rajat löytyvät vasta kokeilemalla. Vertaistukea on onneksi tarjolla ja minulla on myös luottohieroja, joka puhuu paljon kuormituksesta. Kuuntelen kyllä, kun hän muistuttaa, että myös henkinen kuorma vaikuttaa kehoon.”

Hakanpää myöntää, että oman jaksamisen kuunteleminen on projektiluonteisessa työssä varsin vaikeaa.


”Myös hulluutta ja sisua tarvitaan.”

”Nautin myös siitä, että jaksan sitkaasti yrittää. Tasapainoa täytyy etsiä jatkuvasti.”

Kysymys on tietenkin myös rahasta. Mahdollisuuksia uusiin töihin ei haluaisi sivuuttaakaan. Hakanpää sai juuri ensi vuodeksi valtion taitelija-apurahan.

”Olisi hienoa ajatella, että taiteen tekemisessä ei ole kyse rahasta, mutta jos vapautta työskennellä keskittyneesti ei ole, niin sitä ei ole. Apurahat ovat taiteen tekijälle korvaamattoman tärkeitä.”

Hakanpää on tarinankertoja, joka haluaa päästä kontaktiin yleisön kanssa. Hän toteaa modernin sirkuksen olevan herkullisessa asemassa. Sirkuksella on pitkät perinteet ja ihmisten mielessä usein vakiintunut paikkansa, mutta uudenlaisissa tulkinnoissa kevyen viihteellisyyden lomassa voi tarjoilla myös yllättäviä ja syvältä koskettavia hetkiä.

”On kiinnostava lähtökohta, että ihmiset eivät aivan tarkalleen tiedä mitä ovat tulossa katsomaan. Esiintyessäni en kaipaa niinkään aplodeja, vaan kokemusta yhteisestä tajuamisesta ja hetken jakamisesta.”

Siinä piilee sirkustaiteilijan mielestä myös modernin sirkuksen lumo ja paikka nykyisessä maailmanmenossa.

Köydestä saa pitävän otteen, kun hieroo käsiin hartsia.

Hakanpäätä kiinnostavat tutkimukset, joiden mukaan katsoja kykenee solutasolla samaistumaan näyttämöllä tapahtuvaan liikkeeseen. Kun saa katsoa ihmistä, joka on tuhansien tuntien harjoittelun tuloksena kehittänyt liikkeen koko kauneuteensa ja tarkkuuteensa, saa olla osana samaa suoritusta itsekin.

”Läsnäolon ja pysähtymisen tarjoaminen katsojalle kiehtoo minua. Yleisö voi katsomossa kokea samalla hyvin yksityisen ja oman elämyksen, mutta jakaa sen myös kaikkien läsnäolijoiden ja esiintyjien kanssa. Sellainen osallisuus on ihan erilaista kuin vaikka elokuvissa.”

Vapaa-ajallaan Hakanpää käy uinnin ja sukeltamisen lisäksi tanssimassa, tällä hetkellä balettitunneilla. Hän aloitti aikuisena aivan alkeista ja pääsi 1,5 vuotta sitten aloittamaan kärkitossuryhmässä.

”Olen siinä tosi huono, mutta tiedän mitä voin tehdä tullakseni paremmaksi”, Hakanpää nauraa.

Lause kuvastaa taiteilijan ajatusmaailmaa hyvin. Hän kaihtaa sanaa lahjakkuus.

”Puhun mieluummin harjoittelemisesta. Se pätee niin köysiin kuin veden allakin. Osaan treenata ja sietää epämukavuutta, ja minulla on pitkän liikuntataustani ansiosta hyvä kehonhallinta. Se auttaa uusien asioiden omaksumisessa.”

Vaikkei niin helposti ajattelisi ilma-akrobaatista, Hakanpää tunnustautuu pikkuisen pelkuriksi. Hän kavahtaa rajuja temppuvideoita ja saa puistatuksia, kun joku liukastuu pahasti kotivideolla. Sama tyyppi, joka kipuaa hetkessä katonrajaan, voi hirvitellä kolmannen kerroksen parvekkeella eikä haluaisi astua jalallakaan ritiläportaille.

”Pelkään tapaturmia ja korkeita paikkoja. Uskon, että kyseessä on sellainen inhimillinen, syvälle koodattu ominaisuus, joka ei katoa ammattilaiseltakaan. Ihmiset pelkäävät korkealla samaan tapaan kuin pelkäävät koskea punaisena hehkuvaa hellanlevyä. Se on kunnioitusta vaaraa kohtaan.”

Kun Hakanpään käsissä polttaa köysi, on tilanne toinen.

Hakanpää laskeutuu varmasti köyttä pitkin alas. ”Kun työskentelee omalla kehollaan, on voitava luottaa siihen, että tunnistaa pystymisensä rajat”, hän summaa.

”Silloin tiedän mitä teen. Osaan mennä sellaiseen asentoon, jossa pysyn. Minua ei myöskään kiehdo nykysirkuksessa muodikas ’naama edellä tonttiin’ -riskin sisältävä hurjuudella leikittely. Tarkastelen töissäni mieluummin muita asioita, kuten täydellistä keskittymistä.”

Ilma-akrobaatti muistuttaa, ettei uusia temppuja myöskään heti aloiteta katon rajasta.

”Tässä lajissa ei voi lähteä kokeilemaan sillä asenteella, että saan ehkä kiinni köydestä. Uudet liikkeet aloitetaan lattialta.”

Köysi ei ole mikään lempeä kumppani. Se ei solju sormissa niin kuin ilma-akrobaattien usein käyttämä kangas katsojien mielikuvissa, vaan polttaa, vääntää ja kirvelee. Vaikka kädet ja jalat toki tottuvatkin, on kipu läsnä koko ajan.


”Kun tekniikka kehittyy, ei satu koko ajan.”

”En ajattele kiivetessäni jatkuvasti, miten kipeää tekee, mutta kyllä köysi sattuu kokenuttakin. Vähitellen opin kuitenkin jakamaan voimaani ja painoani tavoilla, jotka tuntuvat paremmilta. Köysi vaatii sitkeyttä ja kivunsietoa, mutta on myös tosi palkitseva. Se on pelkistetty ja sopii kaltaiselleni minimalismin ystävälle.”

Kohta Hakanpää hieroo taas hartsia kämmeniinsä ja tarttuu köyteen. Hän etsii keskittyneesti uusia reittejä liikkua ohuen työvälineensä kanssa mahdollisimman taloudellisesti ja jatkaa vielä sittenkin, kun väsyttää jo kunnolla.

”Pienet voitot riittävät. Onnittelen itseäni, kun olen jaksanut puskea vielä 20 minuuttia ja löydän jotakin uutta.”

Hakanpään köysinumero nähdään Redi-ostoskeskuksen avajaisissa Helsingin Kalasatamassa 29.9.2018

27.09.2018