Luhdan perustajalla, Vihtori Luhtasella, oli torpparin geenit, mutta patruunan luonne. Vihtori oli kova myymään, mutta ilman Jenny-vaimon käsityötaitoja kansainvälistä vaatetusalanyritystä tuskin olisi syntynyt.

Torpparin poika Askolasta, Vihtori Luhtanen, saapui Lahteen vuonna 1903. Lahdessa oli tällöin noin 2 500 asukasta ja koko Suomen suuriruhtinaskunnassa vajaat kolme miljoonaa kansalaista. Lahti oli tärkeä solmukohta Riihimäki–Pietari-radan varrella ja monen maaseudulta lähteneen Eldorado.

Luhtasen ensimmäinen elinkeino oli jo valmiina. Kun on oma hevonen ja rattaat, voi ryhtyä kuorma-ajuriksi. Töitä oli paljon, ja Luhtaselta jäi rahaa vähän syrjäänkin. Silti kaupankäynti veti nuorta miestä kovasti puoleensa.

Niinpä vuonna 1907 Luhtanen haki Lahden maistraatilta lupaa myydä torilla naisten ja miesten vaatetusta. Se myönnettiin, ja Vihtori Luhtanen ja Jenny-vaimo perustivat pienen vaatealan yrityksen.


Toiminta kasvoi niin, että Lahden torin myyntipöydät eivät enää riittäneet.

Ensin hankittiin ompelukone ja brodeerauskone. Työjärjestys oli selvä: Jenny suunnitteli mallit ja ompeli, Vihtori myi. Olihan Jenny Luhtanen käsityötaidoistaan tunnettuja Kummilan naisia. Jennyn sisar, Helmi Vuorelma, tunnettiin myöhemmin kansallispukujen valmistajana.

Torimyynti oli menestys. Jennyn essut ja vaatteet kiinnostivat lahtelaisia, ja kolmen vuoden kuluttua oli palkattava kaksi ompelijaa lisää. Omien ompelijoiden lisäksi V. Luhtanen työllisti useita kotiompelijoita. Samoihin aikoihin Luhtaset ostivat ensimmäisen kutomakoneensa.

Ilmassa oli kasvun tuntua. Lisää väkeä tuli koko ajan, ja vuonna 1915 Lahdessa oli jo 6 325 asukasta. Se tuntui myös valmisvaatteiden kysynnässä. Luhtasenkin toiminta kasvoi sen verran suureksi, että Lahden torin myyntipöydät eivät enää riittäneet. Vihtori Luhtanen ratkaisi ongelman tekemällä kotinsa yhdestä huoneesta kaupan. Samalla Vihtori laajensi liiketoimiaan tukkukaupan puolelle. Oven yllä oli kyltti, jossa luki ”Kangas- ja lyhyttavaran tukkukauppa”.

1920-luvulla valmisvaatteiden ostamisesta tuli Suomessa hyväksyttyä ja siitä jopa innostuttiin.

Vihtori Luhtanen kävi markkinamatkoilla, liiketoimet sujuivat ja tukkukauppa laajensi asiakaskuntaa. Maaseudulla talosta taloon kiersi myös V. Luhtasen komissiomyyjiä.

Yrittäjä ei silti koskaan säästy vastoinkäymisiltä, ei V. Luhtanenkaan. Sisällissodan aikaan vuonna 1918 Lahti oli taistelujen ytimessä. Yhtenä yönä Luhtasten kotitalo syttyi tuleen. Perhe pelastui, mutta talo ja varasto paloivat poroksi. Kauppa kuitenkin jatkui heti, kun varastot saatiin täydennettyä.


Puoliteollinen käsityöläisyys tarjosi maalta tulleille näppärille naisille mahdollisuuden itsenäiseen elämään.

Lahdessa oli perinteisesti ollut vahvaa puunjalostusteollisuutta, mutta sen rinnalle oli kasvamassa nopeasti kutomo- ja vaatetusteollisuutta. Pieniä kutomoja ja ompelimoja oli kaikkialla. Puoliteollinen käsityöläisyys oli maalta tulleille näppärille naisille mahdollisuus omaan rahaan, elinkeinoon ja itsenäiseen elämään.

Suomalaisten asenteessa pukeutumiseen tapahtui 1920-luvulla merkittävä käänne: valmisvaatteiden ostamisesta tuli hyväksyttyä. Siitä suorastaan innostuttiin. Tämä oli V. Luhtaselle mahdollisuus. Torimyynnistä alkanut toiminta oli nyt saavuttanut lakipisteensä. Vihtori ja Jenny Luhtanen ymmärsivät, että heidän on aika siirtyä seuraavalle tasolle, jos haluavat menestyä.

Niinpä talvella 1928 Luhtasen tontille valmistui kaksikerroksinen yli 30 henkeä työllistävä oikea vaatetustehdas. Hyvän nousun katkaisi lama 1930-luvun alussa. Se tuntui Lahdessakin, mutta V. Luhtanen selvisi siitä säästäväisyydellä.


Vuonna 1938 vaatteiden valmistus tarjosi Lahdessa enemmän työpaikkoja kuin huonekaluteollisuus.

Kuuden vuoden kuluttua tehdas jäi pieneksi ja Luhtaset muuttivat tukkuliikkeensä uuteen, itse rakennuttamaansa taloon Lahden keskustaan. Sekään ei riittänyt, vaan laajennuksia rakennettiin useampia. Vuonna 1938 vaatteiden valmistus tarjosi Lahdessa enemmän työpaikkoja kuin huonekaluteollisuus. Yrityksen palveluksessa oli vuonna 1939 noin 325 henkilöä ja lisäksi yli 100 kotiompelijaa.

Ensimmäinen epävirallinen sukupolvenvaihdos V. Luhtasen liikkeessä oli tehty jo vuonna 1936, jolloin Vihtori luovutti liikkeen vetovastuun Jaakko-pojalleen. Jaakko oli älykäs poika, joka olisi halunnut jatkaa oppikouluun. Vihtori-isän mielestä virattomia ylioppilaita oli riittävästi maailmassa.

Jaakko oli hyvä laskemaan ja hänellä oli myös ajatuksia siitä, mihin yritystä piti viedä. Jo 23-vuotiaana hän oli käynyt Helsingissä vakuuttamassa Tukkukauppiasliiton päättäjät V. Luhtasen luotettavuudesta ja sai liiton yrityksen asiakkaaksi. Sillä oli iso merkitys toiminnan kasvulle. Samana vuonna yrityksestä tehtiin osakeyhtiö. Virallisesti Jaakko Luhtasesta tuli toimitusjohtaja 1944. Velipoika, Matti Luhtanen, oli yrityksen teknillinen johtaja.

1950-luvulla pukeutumiseen oli vihdoin varaa panostaa ja myös nuorisomuoti saapui Suomeen.

Sotavuodet ottivat koville, samoin rauhanajan alku. Kankaista oli valtava pula, vanhat kankaat käytettiin useampaan kertaan, paperistakin tehtiin ”kangasta”. Kysyntää olisi ollut, mutta myytävää riitti vain vanhoille asiakkaille. Suomen armeijalle V. Luhtasella ommeltiin muun muassa ase- ja lumipukuja.

Siirtyminen 1950-luvulle oli valtava helpotus – kuin aurinko olisi alkanut paistaa ja lämmittää. Pukeutumiseen oli varaa panostaa, ja sille oli kaikkien synkkien vuosien jälkeen suuri tarve. Ihmiset ostivat tavaroita ja vaatteita. Ja nuorisomuoti saapui vihdoinkin Suomeen.

Vuonna 1950 V. Luhtanen oli jo Lahden kahdeksanneksi suurin työllistäjä.

Paitatalosta oli tulossa Suomen suurin ulkoiluasujen valmistaja. Lahti oli Suomen virallinen hiihto- ja ulkoilukaupunki. Sieltä sai suoraan tehtaalta muun muassa Järvisen sukset ja Monosen monot. Pitäähän sellaisella paikkakunnalla olla myös ulkoiluvaatteisiin erikoistunut oma tehdas.


Pirteät ja muodikkaat ulkoiluvaatteet tavoittivat nuoret kuluttajat.

Uudet kankaat olivat lämpimiä, värikkäitä ja kevyitä. Värikäs vanutikattu nylonpusero oli kuin aika itse. Ulkoiluvaate, jota voi käyttää koko ajan. Ja mikä tärkeää, pirteät ja muodikkaat ulkoiluvaatteet tavoittivat nuoret kuluttajat. College – lausutaan kolits – kuten yritys ohjeisti kuluttajia, oli reilua nuoriso- ja koulumuotia.

Kolmas polvi Luhtasia oli jo tulossa yritykseen. Jaakon poika Pekka opiskeli kauppakorkeakoulussa ja tunnusti olevansa hyvin kiinnostunut muodista. Koulussa häntä kiinnostivat erityisesti laskentatoimi ja markkinointi. Pekan ensimmäinen virallinen pesti alkoi vuonna 1958 Luhdan mainospäällikkönä. Samaan aikaa myös ajatus markkinoinnista ja mainonnasta tuli ensimmäistä kertaa taloon. Siihen asti oli pärjätty ilmankin. Ja V. Luhtasesta tuli Luhta.

Vihtori Luhtanen antoi pojilleen työrauhan hoitaa yritystä. Pojanpojan mukaan Vihtori ei ollut erityisen kiinnostunut perheestään tai suvustaan, mutta lapsenlapset kiinnostivat häntä. Vihtori Luhtanen kuoli 1963. Pojanpoika Pekka kuvasi isoisäänsä mieheksi, jolla oli torpparin geenit, mutta patruunan luonne. Kieltämättä Vihtori Luhtanen oli ollut toimissaan harvinaisen rohkea ja näkemyksellinen mies.


Voimakkaasti kasvanut myynti vaati myös reippaampaa tuotantoa Suomessa.

Muotitaiteilija Seija Haapsaari aloitti vuonna 1967 Luhdalla. Hän oli yrityksen ensimmäinen suunnittelija, aikaisemmin oli riittänyt mallimestarin osaaminen. Suunnittelija tarvittiin, sillä asiakkaat halusivat muodikkaampia vaatteita, joilla on nimetty suunnittelija. Elettiinhän Suomessa vahvaa Marimekon – Armi Ratian ja Vuokko Nurmesniemen – aikaa.

Tämä kaikki pohjusti 70-luvun alussa tapahtunutta Luhdan kansainvälistä läpilyöntiä. Voimakkaasti kasvanut myynti vaati myös reippaampaa tuotantoa Suomessa. Lahden ja Nastolan tehtaita laajennettiin ja vuosikymmenen lopussa perustettiin Haminaan uusi ompeluyksikkö.

1970-luvulla Luhta alkoi menestyä myös kansainvälisesti.

Pekka Luhtanen nimitettiin toimitusjohtajaksi 34-vuotiaana vuonna 1971. Luhta oli jo Lahden suurimpia työllistäjiä. Pekan isä, Jaakko Luhtanen, seurasi yrityksen kehitystä, mutta ei enää näkynyt julkisuudessa. Jaakko Luhtanen kuoli syksyllä 1985.

Pekka Luhtanen halusi kansainvälisille markkinoille. Sitä auttoivat 1970-luvulla kokonaan poistuneet tai madaltuneet Euroopan vientitullit. Yhtäkkiä melkein koko maailma oli auki. Skandinaviaan, Englantiin ja Keski-Eurooppaan vietiin melkein kaikkea, mitä Luhdan tehtaissa valmistettiin. Englannissa oli oma tytäryhtiö ja Pohjoismaissa omat myyntikonttorit.


Nylonpaita oli valtava hittituote rajan takana.

Luhta oli mukana myös Neuvostoliiton-kaupassa. Venäläiset eivät olleet kiinnostuneita niinkään ulkoiluasuista, mutta synteettisistä kuidusta valmistetut vaatteet kävivät kaupaksi. Nylonpaita oli valtava hittituote rajan takana.

Vastavuoroisesti Luhta sai tukkuunsa myytäväksi muun muassa kristallia, kumijalkineita ja pyyhkeitä. Ne menivät erityisesti Anttilaan ja Halpa-Halliin. Järjestely oli toimiva, sillä Jaakko Luhtanen oli aikoinaan erottanut vaateteollisuuden ja tukun toiminnot toisistaan itsenäisiksi tulosyksiköiksi. Tukku keskittyi myymään muiden tavarantoimittajien tekstiilejä ja omaa teollisuutta täydentäviä vaatteita.

Kauppa Neuvostoliiton kanssa ei koskaan kuitenkaan kasvanut yhtä tärkeäksi kuin monilla muilla vaatetusalan yrityksillä. Se oli Luhdan pelastus tulevina vuosina.


Luhdan hallinnasta käytiin kiistaa 1970-luvulla.

Samalle vuosikymmenelle osui vielä iso sukuriita, ja Luhdan hallinnasta käytiin kiistaa vuosina 1972–1975. Jaakko Luhtasen sukuhaaralla oli osake-enemmistö, viisi hallituspaikkaa ja puheenjohtajuus. Vihtori ja Jenny Luhtasella oli viisi lasta, mutta Vihtori oli halunnut varmistaa elämäntyönsä jatkuvuuden ja myynyt esikoiselleen Jaakolle niin paljon osakkeita, että tällä oli yhtiössä osake-enemmistö. Muilla sukuhaaroilla oli kullakin yksi paikka ja varapuheenjohtajuus. Hallinnon kyseenalaistivat Jaakon sisaret Liisa ja Ulla.

Asiaa selviteltiin pitkään juristien kanssa, mutta lopulta riita vedettiin pois oikeudesta, jotta se ei päätyisi julkisuuteen. Riita oli kuitenkin puhdistava. Hallitustyöskentely uudistettiin, ja hallitukseen otettiin ulkopuolisia jäseniä, muun muassa puheenjohtajaksi. Se osoittautui oikeaksi ratkaisuksi, ja hallitus teki sopuisasti työtä toistakymmentä vuotta. Rytäkästä syntyi myös Skila, jota Heikki Luhtanen alkoi johtaa.

1980-luvun alussa Luhta oli urheilullisten vaatteiden ykkönen, ja mainosmalleina poseerasivat monet aikansa menestyjät, kuten Keke Rosberg.

Luhta oli 1980-luvun alussa urheilullisten vaatteiden ykkönen. Vaatteita sai ympäri Manner-Eurooppaa, myös Ranskasta ja Italiasta. Englantilainen Marks & Spencer oli tärkeä asiakas. Luhdan mallina poseerasivat kaikki aikansa menestyjät, muun muassa Keke Rosberg, Ari Vatanen, Don Johnson ja Jari Kurri.

Tuuli kääntyi äkisti 1980-luvun puolessa välissä. Olihan laskusuhdanne koetellut Luhtaakin vuonna 1975. Silloin Luhta selvisi, mutta ensimmäistä kertaa sotien jälkeen yhtiön kotimaan myynti ja vienti laskivat. Nyt pukinetehtaiden tuotannot romahtivat, vanhat nimekkäät kaatuivat. Itäviennin loppuminen vaikutti paljon. Myös Luhta joutui sanomaan väkeä irti ja lopettamaan toimipisteitä.

1990-luvulla Luhta osti useita nimekkäitä suomalaisia vaatetusmerkkejä, kuten Rukka, Torstai, Big-L, J.A.P. ja Beavers. Näistä muodostui lopulta L-Fashion Group Oy.

Toinen konkurssiaalto pyyhkäisi vaatetusteollisuuden ylitse 1990-luvun alussa, ja myös Luhdalla jouduttiin vähentämään väkeä. Näihin aikoihin Luhta tai silloin jo L-Fashion Group Oy teki ensimmäisen tappiollisen tilinpäätöksensä.

Lama oli 1990-luvulla Suomessa pitkä, syvä ja vaikea. Vaatetusteollisuuden henkilöstön määrä väheni 30 000:stä 6 000:teen. Luhta kävi ostamassa pois nimekkäitä suomalaisia vaatetusmerkkejä, kuten Rukka, Torstai, Big-L, J.A.P. ja Beavers. Näistä muodostui lopullisesti L-Fashion Group Oy. Myöhemmät ajat osoittivat, että se oli hyvä ratkaisu. Nykyään Luhta tunnetaan erilaisille kuluttajille ja erilaisiin käyttötarkoituksiin kohdennetuista merkeistään.

Luhdan tuotevalikoimaan kuuluu nykyisin myös kodintekstiilejä.

Pekka Luhtanen jäi eläkkeelle vuonna 1999, 40 vuoden jälkeen. Muutos, jonka hän oli kokenut, oli suurin yrityksen historiassa. Juuri mikään ei ollut kuten ennen, mutta yhtä lailla koko maailman oli muuttunut.

Vain muutama prosentti vaatteista tehdään Suomessa, Portugalissa viidennes, Baltiassa ja Venäjällä 40 prosenttia ja Kaukoidässä 35 prosenttia. Suunta on selkeä, vaatevalmistus siirtyy entistä enemmän Aasiaan.

Luhdan johdossa on nyt jo neljännen polven Luhtanen, toimitusjohtajan tehtäviä hoitaa Vesa Luhtanen.

Vuorineuvos Pekka Luhtanen onnistui viemään isoisänsä perustaman yrityksen uuden vuosituhannen kynnykselle. Tulevaisuus on seuraavan polven tehtävä.

Kolme asiaa on silti ennallaan: Luhdan pääkonttori on Lahdessa, Luhdan johdossa on Luhtanen, Vesa Luhtanen, vuodesta 1999 ja Lahdessa kasvaa uusi polvi Luhtasia.

LUHTA,  Luhta Sportwear Company

  • Liikevaihto: 246,7 miljoonaa euroa
  • Konserni työllistää noin 1 678 henkilöä
  • Luhdan merkit: Luhta, Rukka, Icepeak, Torstai, Sinisalo, Ril’s, O.i.s, Story, J.A.P ja Your FACE
  • Tärkeimmät vientimaat: Saksa, Venäjä, Ruotsi, Hollanti ja Ranska. Lisäksi yhtymään kuuluu trading-toimintaan erikoistunut L-Fashion House sekä vähittäiskauppaketju Aleksi 13 ja Top-Sport-urheilukauppaketju.

Yrityksen hallitus

  • Toimitusjohtaja: Vesa Pekka Luhtanen (1961), toimitusjohtaja (4/2000)
  • Hallituksen puheenjohtaja: Pauli Bertel Kulvik, hallituksen puheenjohtaja (5/2017)
  • Keni Mikael Luhtanen, hallituksen jäsen (5/2017)
  • Tiina-Kaisa Luhtanen-Virtanen, hallituksen jäsen (5/2017)
15.11.2017