Kilparatsastaja Lotta-Riikka Rintamäki tietää, että hevosen luottamusta ei ansaita voimalla. Maailman vaikeimpien ratojen varrella ratsastaja on saanut rohkaisua ratsultaan.

Hamburg Derbyn rataa pidetään maailman vaikeimpana esteratana. Jopa 170-sentin korkeuteen kohoavat esteet riittäisivät jo yksinään tarjoamaan haastetta, mutta lisäksi rata on täynnä tiukkoja käännöksiä ja vaativia – jopa 3,8 metriä pitkiä hyppyjä edellyttäviä – esteitä, joissa saattaa lainehtia vesikin.

Vuonna 2014 Lotta-Riikka Rintamäkeä hiukan puhallutti. Hän ei ollut koskaan päässyt edes harjoittelemaan moisella radalla, ja nyt oli edessä kilpailu maailman huipulla. Kauas oli totisesti tultu nuoren heppatytön haaveista.

Kokenut esteratsastaja tiesi, että hevosesta suoritus ei olisi kiinni. Cosma Shiva halusi hypätä ja ylittää korkeatkin esteet turvallisella marginaalilla, kunhan selässä osattaisiin laskea askeleet ja ponnistuspaikka oikein. Juuri näitä tilanteita varten oli vietetty tuhansia tunteja yhdessä.


Esteratsastuksessa luottamus on kaiken perusta.

”Useimmiten esteratsastuksessa on paljon enemmän kyse ihmisen hermoista ja luottamuksesta kuin hevosen kyvyistä hypätä. Hevonen aistii herkästi, millä mielellä ratsastaja on, joten kisatilanteessa täytyy hallita jännitys hyvin ja varmistaa hevoselle turvallinen olo hypätä”, kertoo 31-vuotias Rintamäki.

Rintamäen ikimuistoisimpia huippuhetkiä ratsastusvuosien varrelta ovat Hamburg Derbyn ohella maajoukkueeseen pääseminen, hopea- ja pronssisijat SM-kilpailuissa sekä World Cupissa ratsastaminen.

”Olihan se sellainen unelmien täyttymys tietää, että oma suoritus 25 000 katsojan edessä näytetään Eurosportilta”, Rintamäki nauraa.

Hevoset ovat kaikki omia persooniaan. Hyvä yhteistyö edellyttää ratsun läpikotaista tuntemista.

Pienen tallin pihalla Seinäjoen kupeessa seisoo uljas otus. Rintamäen 16-vuotias ”ykköstykki” Cosma Shiva eli ”Sinikka” parantelee pitkällä kilpailutauolla etujalkaansa kahden leikkauksen jälkeen. Upealla hevosella olisi jo melkoisia menohaluja, mutta vasta tulevaisuus näyttää, pääseekö se palaamaan vielä korkeimman tason kilpailuihin.

”Lääkärit ovat antaneet sille 90 prosentin mahdollisuudet, mutta tässä vaiheessa kaikki on vielä auki. Tämän ikäisellä hevosella olisi vielä muutama vuosi hyvää kilpailuaikaa edessä, joten tietenkin toivon, että kilpailemme vielä yhdessä.”

Tänään riittää kuitenkin vain kevyt lenkki tallin lähimaastoissa.

Maailman huipulla ratsastanut Rintamäki on juuri palannut kahdeksan vuoden komennolta Saksasta. Aluksi Rintamäen piti olla Saksassa vain kuukausi vuonna 2010, mutta kun kilpaileminen lähtikin sujumaan hyvin, reissu venyi venymistään.


”Lähdin kokeilemaan, mihin siivet kantavat, ja sitten jäinkin sille tielleni.”

Saksa on kilparatsastajalle ihannepaikka harjoitella ja kehittyä. Rintamäki pääsi oppiin Hollsteinin alueelle, jossa esteratsastus on vahvimmillaan. Keski-Euroopassa isoja, korkeatasoisia kilpailuja on niin paljon, että on mahdollista ratsastaa työkseen paljon meikäläisiä puitteita helpommin. Rintamäellekin sukeutui esteratsastamisesta ammatti pitkäksi aikaa.

”Jos Suomessa monta kilpailua tarkoittaa paria viikonloppua kohden, vaikkapa Helsingissä ja Oulussa, on Saksassa yhdellä viikonlopulla iso liuta isoja kilpailuja ja eri tasoluokkia. Ratsastajienkin määrä on valtavasti suurempi. Kun pääsee jatkuvasti ratsastamaan tasokkaissa kilpailuissa, kehittyy tietysti huimaa vauhtia nopeammin, kun sekä hevonen että ratsastaja saavat paljon kokemusta.”

On pieni ihme, että Rintamäki ylipäätään imeytyi niin syvälle kilparatsastamisen maailmaan. Hän on nimittäin allerginen hevosille. Se meinasi muodostua esteeksi pikkutytön unelmalle 9-vuotiaana, kun Rintamäki oli päässyt ensimmäistä kertaa hevosen selkään eläinleirillä ja ihastunut ikihyviksi.

”Vanhemmat asettivat ratsastustuntien ehdoksi, että allergian kanssa ei tule ongelmia, eikä onneksi tullutkaan. Vain pahimpaan siitepölyaikaan jouduin ottamaan lääkkeitä.”

Hevosille ja heinille allerginen ammattilaisratsastaja kuulostaa erikoiselta, nauraa Rintamäki itsekin. Allergia on pysynyt onneksi kurissa ja maailmalla intensiivisimpään ratsastusaikaan hevosen hoitaja on ollut oireiden hallinnassa suuri apu.

”Hoitaja on huolehtinut heinätöistä ja suuresta osasta hevosten hoitotoimia. Se on ollut kullanarvoista.”


”Olin seitsemän päivää viikossa satulassa.”

Rintamäen elämä Saksassa ei suinkaan ollut pelkkää juhlatamineissa kilparadalle laukkaamista. Kilparatsastajan arki on pääasiassa kaikkea muuta. Aamut alkoivat tyypillisesti kello 8–9 aikaan.

”Päivän työt olivat kilpailupäivien ulkopuolella joko hevosten juoksuttamista maasta käsin tai ratsastamista. Joskus pidimme ”happy horse day’n”, eli kävimme metsässä maastoratsastuksella. Sellainen on todella rentouttavaa sekä hevoselle että ratsastajalle.”

Ratsastajan ja hoitajan työpäivään kuuluivat lisäksi varusteiden putsaukset, hevosten pesut ja kuntoon laittamiset, rehujen hankinta, syöttöpuuhat ja tallin puhtaanapito. Omien hevosten lisäksi Rintamäellä oli hoteissaan vielä pari hevosta, jotka niiden omistajat olivat antaneet tälle koulutettaviksi. Töitä riitti.

”Tutut kyselivät, mihin tarvitsen asuntoa Saksassa, kun en koskaan ehtinyt siellä olla. Ratsastaminen vei sekä viikot että viikonloput. Olin seitsemän päivää viikossa satulassa.”


”Kun hevonen luottaa ratsastajaan, se haluaa toimia yhteistyössä ja kuunnella, mitä satulassa toivotaan.”

Vain hevosten kanssa paljon aikaa viettämällä on mahdollista saavuttaa sellainen yhteistyö, jota korkealla tasolla kilpaileminen vaatii.

”Hevoset ovat kaikki täysin omia persooniaan, ja ratsun läpikotainen tunteminen on olennaista hyvän tuloksen syntymiseksi.”

Rintamäki toteaa, että paljon tärkeitä viestejä jää näkymättömiin, mikäli kontakti jää heikoksi.

”Pelkästään hevosen liikkumista katsellen oppii paljon, samoin harjatessa ratsua. Tunnen hevosta koskiessani sen pienetkin nytkähdykset ja huomaan, jos se aristaa jotakin kohtaa. On myös tärkeää vertailla, miten eläin reagoi ja liikkuu verrattuna aiempiin päiviin.”

Joskus puhutaan hevoskuiskaajista, mutta Rintamäen mukaan kyse on siitä, että ihmisen ja eläimen välillä on yhteys ja molemmat ymmärtävät, mitä toinen viestittää ja mitä on tarkoitus tehdä.

Sitten kun ratsukon suhde on kunnossa, se on väkevä. Rintamäki muistaa jännittäviä kilpailutilanteita, joiden aikana hän on saanut rohkaisua yllättävästä suunnasta.

”Kun minä olen jännittänyt, hevonen on tuupannut turvallaan ja kysynyt silmillään, että eikö mennä jo?”, Rintamäki nauraa.

Kuten hevoset yleensä, Cosma Shiva eli Sinikka tunnistaa herkästi, millainen ratsastaja selässä istuu.

Toiset hevoset ovat kerrasta kavereita, kuten Rintamäen Campus.

”Se pussaa kaikki tulijat heti ovelta ja on utelias ja kiltti luonteeltaan. Sydämeltään täyttä kultaa”, tuumaa Rintamäki. ”Siitä ei löydy yhtäkään väärään suuntaan osoittavaa karvaa.”

Mutta sitten on sitkeämmin suostuteltavia tapauksia. FIM Quo Vadis on ollut Rintamäen uran vaikein hevonen. Luottamusta sen kanssa piti rakentaa 2–3 vuoden ajan.

”Hevonen oli arka ja säikky ja juoksi pakoon, jos nostin vähän kättä.”

Suhteen rakentaminen alkoi omenoita tarjoilemalla ja houkuttelemalla. Määrätietoisesti Rintamäki heilutteli käsiään, liikkui hevosen kanssa ja juoksi maneesissa näyttääkseen, ettei mitään pahaa tapahdu.

”Kun viimein saimme suhteemme kuntoon, hevosen luonne muuttui aivan kokonaan. Nykyisin se tunkee turpansa kainalooni. Siitä tuli leikkisä kuin koira.”

FIM Fräulein Smilla puolestaan on omanarvontuntoinen tyyppi, joka haluaa itse päättää, milloin uusi ihminen on hyväksytty ja saa tulla kosketusetäisyydelle.

”Sitten, kun se niin päätti, meistä tuli ylimpiä ystäviä.”


Rintamäen mukaan lempeä ja jämpti ote on paras tapa saada hevonen luottamaan.

”Eläimelle ei montaa kertaa tarvitse osoittaa tahtoaan väärällä tavalla. Se on oppivainen eläin, ja luottamuksen menettää helposti, jos alkaa käyttää liian kovaa kättä. Toisaalta, jos on otteissaan liian pehmeä ja tiedustelee sopisiko tällainen, hevonen ottaa kyllä tilanteen haltuun. Silloin riimun päässä kulkee ihminen.”

Suomeen mukana muuttaneella Cosma Shivallakin on luonteensa. Rintamäki nauraa, että sen selkään voi surutta nostaa kokemattoman lapsen, mutta jos kokenut, vieras aikuinen hyppää selkään ja vaatii väärällä tavalla, on kyyti pomppuista ja hankalaa.

”Se osaa ihmeellisellä tavalla tunnistaa ratsastajansa.”

”Hevosille ja heinille allerginen ammattiratsastaja kuulostaa aika erikoiselta, mutta allergiani on onneksi pysynyt hyvin kurissa”, kertoo Lotta-Riikka Rintamäki.

Hevonen on konstikas yhteistyökumppani, sillä se on varuillaan ja valppaana ympäristön suhteen – silloinkin, kun ratsastajan mielestä ei välttämättä ole mitään ihmeellistä huomattavaa. Hevoselle voi riittää, että maneesin kulmalle on pudonnut nenäliina.

Nuorempana Rintamäki ei osannut pelätä hevosten arvaamatonta voimaa, mutta sai läksynsä, niin kuin kaikki nuoret pelkäämättömät hevosihmiset tuppaavat saamaan.

”Minullekin oli sanottu, ettei vieraita hevosia mennä paijaamaan, mutta niin vain ojensin leipää karsinan raosta. Hevonen tarttui hampaillaan käteeni, eikä päästänyt irti. Opin kyllä, että on tiedettävä, minkälaisen eläimen kanssa on tekemisissä joka kerta.”

Saksan valtavilla kilpatalleilla Rintamäki on tavannut myös erityisen arvaamattomia kuumakalleja, oreja, joiden kanssa oli oltava erittäin varovainen.

”Ne ovat sellaisia huippuunsa viritettyjä Ferrareita. Tosi kaukana lempeistä ratsastuskouluhevosista. Pahimpia rodeokoneita olen yrittänyt välttääkin, koska luiden katkeamiset tuovat kisakauteen hankalia katkoksia.”

Lotta-Riikka ja Sinikka ovat harjoitelleet yhdessä tuhansia tunteja, jotta ratsukko pystyy kilpailemaan maailman huipulla.

Rintamäki pääsi Saksassa osallistumaan aitiopaikalta hevosurheiluun Euroopan huipulla. Suurissa kilpailuissa liikkuvat suuret rahat, ja kilparatsujenkin hinnat karkaavat usein pilviin.

”Aasiasta tulee paljon uusia asiakkaita, ja heillä on todella hyvät resurssit ostaa huippuhevosia. Todella hyvän kansainvälisen tason kilpahevosen hinta alkaa 500 000 eurosta, eikä ylärajaa tietysti ole. Vastaan on tullut yli 10 miljoonan euron hintaisiakin yksilöitä.”

Myös kansainvälisten kilpailujen osallistumismaksut nousevat jatkuvasti. Ne voivat Rintamäen mukaan kohota 30 000 euroon kilpailua kohti. Kokonainen huipputason tour-muotoinen kilpailu voi maksaa lähemmäs 200 000 euroa.

”Esimerkiksi Global Champions Tourissa hevoset ja kilpailijat lennätetään eri puolille maailmaa, kuten Miamin rannalle kilpailemaan. Myös tavallisten kilpailujen hinnat ovat kallistumassa. Kulujen nouseminen tekee ratsastajien näkökulmasta myös hallaa. Osallistuminen muuttuu koko ajan vaikeammaksi.”


Rintamäki on ollut yhteistyössä FIMin kanssa jo vuosia.

Kansainväliset areenat ja isot kilpailut tuovat tietenkin ratsukoille ja lajille myös paljon kansainvälistä näkyvyyttä, mikä parantaa mahdollisuuksia sponsorisopimusten saamiselle. Rintamäki on ratsastanut FIMin väreissä jo 8 vuotta.

”Sponsorisopimukset ovat tässä lajissa kiven alla ja kullan arvoisia. FIM on tuonut urheiluuni mahdollisuuden lähteä ulkomaille ja tarjonnut tärkeitä kontakteja”, Rintamäki kiittelee.

Cosma Shivan kuntoutuessa Rintamäen hevoslauma kasvaa yhdellä, jos kaikki sujuu kuten pitää.

”Sinikan” alkio kasvaa nimittäin erään saksalaisen tamman kohdussa, ja huippugeeneillä varustettu varsa syntyy kevään aikana. Voi hyvinkin olla, että Rintamäki nähdään muutamien vuosien kuluttua tämän uuden tulokkaan selässä.

Seuraavaksi Rintamäki valmistautuu kuitenkin pääsykokeisiin. Tavoitteena on opiskella kansainvälistä bisnestä.

”Saksaan jäi vielä hyvä mahdollisuus kilpailla, mutta muutamat seuraavat vuodet näyttävät, millaiseksi elämäni muotoutuu opintojen suhteen.”

29.05.2018